— Saapunutko? — kysyi kreivi.
— Niin, armollinen kreivi! — vastasi palvelija.
— Hyvä!… Johda hänet pieneen kabinettiin ja pyydä häntä odottamaan siellä… Jos joku muu kysyy minua, niin sano, etten ota vastaan tänään.
Palvelija kumarsi jälleen ja poistui melkein varpaillaan.
— Suo anteeksi, Lejonborg! — sanoi kreivi V. — minun täytyy jättää sinut yksinäsi muutamiksi minuuteiksi… Ole kuitenkin rauhallinen… Tämä vyyhti, olkoon se kuinka sotkuinen tahansa, selviää kyllä meidän molempien tyytyväisyydeksi… Ellei ole sen vaarallisempia valtiopettureita kuin sinä, kunnon veli, niin kyllä kuninkaat ja ministerit voivat nukkua yhtä rauhassa kehdoissaan kuin lapset.
Nämä lohduttavat sanat lausuttuaan lähti kreivi V. huoneesta.
Kreivi Lejonborg oli yksin.
Mitä hetkiä hän olikaan elänyt! — Häntä epäiltiin, syytettiin valtiopetoksesta, häntä, joka tähän saakka ei ollut tiennyt mitään korkeampaa tehtävää kuin madella siinä tomussa, jota ruhtinaalliset kantapäät olivat jättäneet jälkeensä, kiinnittämättä vähääkään huomiota siihen, olivatko ne tiet, joita korkeat jalat olivat kulkeneet, hyviä tai huonoja! Pelkkä ajatuskin siitä olisi täyttänyt kauhulla hänen sydämensä. Mutta jota enemmän hän ajatteli, sitä selvemmäksi kävi hänen katseensa, sitä rauhallisemmaksi hänen sydämensä. Hän päätti syvän huokauksen ja hengitti sitten kevyemmin.
Tämä hirvittävä syytös, tuumi hän, tuottaa minulle, sitten kun se on heitetty takaisin syyttäjän kasvoille — ja hän piti sitä sangen helppona tehtävänä — mitä parhaimpia etuja. Silloin ei ole mikään palkinto liian suuri korvaamaan sitä vääryyttä, jota minua kohtaan on tehty… Sitäpaitsi on minusta tullut valtiollinen merkkihenkilö … ja minua pelätään. Parempi on olla pelätty kuin rakastettu, kunhan pelko ei vaan tuo mukanaan mitään vahingollisia seurauksia. Minulle myönnetään kaikki, mitä tahdon — ja vielä enemmänkin.
Malmöhusin lääni kalpeni ja painui kokonaan näkyvistä esiinsukeltavan valtioneuvoksen tuolin tieltä, joka viimemainittu loisti mitä ihanimmassa loisteessa. Hän näki sillä hetkellä odotussalinsa vilisevän täynnä kävijöitä, jotka vapisevin polvin odottivat päästäkseen hänen ylhäisyytensä puheille. Hän näki rintaansa peittämässä kaikenmaailman kunniamerkit, tähdet ja nauhat, joskin hänen oli mahdoton kantaa niitä kaikkia kerrallaan. Hän taisteli jo sydämessään jaloa taistelua siitä, mille kuninkaallisen armon osoituksille hän antaisi etusijan.