— Minullako … minullako olisi salaisia hankkeita hovia vastaan, — puhui Lejonborg; — minulla, joka olen parhaat vuoteni uhrannut sen palveluksessa?… Minäkö kohottaisin käteni vanhaa rakastettua kuningasta vastaan, joka jo on haudan partaalla?… Minäkö vehkeilisin sellaista ruhtinasta vastaan, joka on sankari, maansa pelastaja ja kansansa epäjumala?… Voiko kukaan edes ajatella sellaista mahdollisuutta, että minä häväisisin jalointa nimeä, mikä koskaan on jäänyt perinnöksi jälkeläisille?… Ei, ei, se on mahdotonta!… Kukaan ymmärtäväinen ihminen ei usko sellaista!
Kreivi Lejonborg näytti puhuessaan miltei ylevältä. Kreivi V. vastasi:
— Minä myönnän, että se tuntuu uskomattomalta… Mutta sukkelat kielet ehtivät silti huomauttaa vanhasta ystävällisestä suhteestasi entiseen kuninkaalliseen perheeseen… Kuiskaajista ei ole koskaan puute, kun on kyseessä tyhjänpäiväinen loruilu.
— Tullessani entisen kuninkaan hoviin olin aivan nuori, melkein lapsi… Mutta kukaan ei tiedä paremmin kuin sinä, joka aina olet kunnioittanut minua ystävyydelläsi, miten kovasti minä olen tuominnut sitä sekasikiötä, joka johdatti rakkaan isänmaamme tuhon partaalle, josta sen kuitenkin pelasti nykyisen armollisen hallitsijamme voimakas käsi… Jumala häntä varjelkoon ja pitentäköön hänen elämänsä kalliit päivät!
Kreivi Lejonborgin lauselmaa seurasi syvä kumarrus, joka todellakin näkyi aiheutuneen sisäisestä tunteesta. Myöskin kreivi V. kumarsi, mutta hänen huulillaan leikki hieno, kaksimielinen hymy.
— Sinä siis et ole saanut tätä kirjettä? — kysyi jälleen kreivi V. — etkä myöskään tiedä sen kirjoittajaa… Malta mielesi, ystäväni!… Et siis tunne häntä?
— En en, tuhat kertaa en … sen vannon sieluni autuuden kautta… Sen vannon kunnioitettujen esi-isieni varjojen nimessä!… Mutta — jatkoi hän palavan innokkaasti — kuka on ilmiantaja?… Kuka on löytänyt ja tuonut tämän kirotun paperin?… Vaikka hänellä olisi tuhat mustaa sydäntä alhaisessa rinnassaan, löytäisi minun miekkani tien niihin kaikkiin!
Kreivi V. hymyili. Mahdollisesti hän oli vakuutettu Lejonborgin syyttömyydestä; mutta Lejonborgin rohkeuden tunsi hän vieläkin paremmin.
Näiden kahden kreivin keskustelun keskeytti naputus ovelta, joka korkean isännän lausuttua sanan avautui.
Kreivi V:n livreijaan puettu palvelija näyttäytyi ja kumarsi syvään.