— Hänen kuninkaallisen majesteettinsa…! vaikeroi Lejonborg.
— Niin … kaikkein korkeimpiin käsiin… Sinähän tiedät, ettei sellaisissa asioissa ole hänen kanssaan leikkimistä.
— Ja hänen kuninkaallinen korkeutensa…?
— Määräsi minut siinä silmänräpäyksessä passittamaan sinut kaupunginvankilaan.
— Voi Jumalani!… Ja sinä?… Sinä?
— Ehdotin sen sijaan Danvikeniä[1]… Mutta vakavasti puhuen, rakas Lejonborg, mitä tiedät enemmän tästä asiasta?… Ainoastaan suora vilpittömyys voi sinut pelastaa, sillä minä olen täysin vakuutettu siitä, että jos sinä olet leikkinyt tulen kanssa, olet tehnyt sen pelkästä tyhmyydestä… Tämä ei tosin ole kohteliaasi sanottu, mutta olkoon se kuitenkin sinulle lohdutukseksi, Lejonborg-parka!
[1] Mielisairaala.
Kreivi-raukka oli nyt vähitellen tullut siksi paljon tajuihinsa, että hän saattoi ajatella jonkun verran selkeästi ja myös puhua sen mukaan.
— Alhaista juonittelua minun persoonani häväisemiseksi! — lausui hän; — kurja salaliitto minun kunniani tahraamiseksi… Salainen vihollinen, joka kadehtii minun hovissa nauttimaani suosiota, ja tekee kaikkensa ryöstääkseen sen minulta… Ehkä se on joku hävytön kilpailija siihen virkaan, joka minulle on luvattu.
— Se ei tunnu uskomattomalta, — virkkoi kreivi V.; — minä tunnen kyllä sellaisetkin vehkeilyt, ja tiedän hyvin itse, miltä ne maistuvat… Enkä myöskään voi kieltää, että jotain sellaista tulin minäkin ajatelleeksi.