— Sitä ei ole löydetty, vaan se on otettu, — vastasi kreivi, silmät yhä luotuina kirjeeseen ja huulet vienossa hymyssä.
— Mistä?… Mistä?… Keneltä?… Keneltä?
— Sillä aikaa kun sinä olet ollut täällä minulle seurana, on poliisimestari käynyt kotonasi.
— Poliisimestari käynyt kotonani minun luonani! — huusi Lejonborg äärimmäisen epätoivoisena.
— Ja avannut sinun pöytälaatikkosi, — lisäsi V., — sekä tarkastanut paperisi ja löytänyt tämän kirjeen… Luonnollisesti se sinua kummastuttaa, ystävä-parkani!
— Tuo kirje löydetty minun pöytälaatikostani! — huudahti Lejonborg. — Mahdotonta!… Se on huutava valhe!… Näenkö minä unta vai olenko hullu?… Kuka on ryhtynyt tuolla tavoin leikittelemään minun kanssani?
Kreivi V., luettuaan kirjeen toiseen kertaan, käänsi nyt kasvonsa
Lejonborgiin päin, joka puolestaan katsoi häneen surkean rukoilevasti.
— Kuta huolellisemmin minä tätä kirjettä tarkastan, sitä enemmän tulen vakuutetuksi ensimmäisestä arvelustani, — lausui V., otsa jälleen sileänä.
Kreivi Lejonborgista tuntui kuin olisi vuori vierretty pois hänen rintansa päältä, ja hän veti muutamia terveellisiä henkäyksiä, mutta hän ei uskaltanut vilaistakaan sivulleen, sillä hänestä tuntui kuin hänen hiuksensa olisivat harmaantuneet näiden kauheiden minuuttien aikana. Tällaisesta tapauksesta hän ei olisi voinut uneksiakaan.
— Kirjeen kirjoittajan täytyy olla tyhmä mielikuvitusten orja, sillä mahdotontahan on, että vähänkään ihmisellisellä järjellä varustettu olento voisi väittää sinulla olevan mitään omintakeisia aivoituksia.