— Ei, ei … sehän on mahdotonta, — myönsi Lejonborg heti.
Tällä tärkeällä hetkellä hän oli astunut kukonaskeleen totuutta kohti.
— Tai hän on joku koiranleuka, joka tahtoo ilvehtiä kanssasi, — jatkoi kreivi V. — luulisinpä pikemmin niin… Mutta tällainen leikki on karkeata, liian karkeata!
— Liian karkeata! — toisti Lejonborg.
— Voitko mahdollisesti muistaa, ketkä etupäässä käyttävät sinua ivanuoliensa ampumatauluna?
— Ketkäkö?… Kuinka voisin heidät muistaa?… Heitä on monta … kaikki tekevät niin… Minä epäilen melkein koko maailmaa … niin, minä epäilen jokikistä.
Jälleen kukonaskel. Kreivi Lejonborg oli kerrassaan itse totuus ja yksinkertaisuus.
— Omasta puolestani, — virkkoi kreivi V., — luulen sinua valtiopetturiksi yhtä vähän kuin sitä tuolia, jolla istut… Vakuutan sen pyhästi.
— Oi, siitä olinkin varma, — riemuitsi Lejonborg; — sinähän tunnet minut, jalo ystäväni, ja tiedät, miten mahdotonta on, että minä voisin olla syyllinen moiseen rikokseen… Minua kauhistaa jo sellaisen ajatuskin.
— Mutta, — jatkoi V., — on monia, hyvin monia, jotka näiden kirjelmien nojalla voivat mullistaa maat ja taivaat.