— Hyvä Jumala! Sinä peloitat minua uudelleen! — huusi Lejonborg.
— Näinä aikoina voitaisiin nostaa rikosjuttuja vaikkapa pelkkää ilmaa vastaan, jos siinä havaittaisiin pieninkin vallankumouksellinen tuulenhenki, — huomautti kreivi V., samalla vilkaisten arasti ympärilleen.
— Mutta mitä minun tulee tehdä? Neuvo minua, neuvo minua, taivaan nimessä!
— Olen varma siitä, ettet sinä koskaan ole vastaanottanut näitä kirottuja kirjeitä, mutta miten on toinen joutunut Aatelisseuran eteisen lattialle ja toinen sinun pöytälaatikkoosi?
— Se on käsittämätöntä.
— Onko sinulla syytä epäillä ketään palvelijoistasi
— Ei, palvelijat kunnioittavat minua kuin Jumalaa.
— Kukaan ei ole niin vallankumouksellisten ja pettäjäin ympäröimänä kuin juuri Jumala… Se vastaus ei kelpaa, parahin Lejonborg.
— Minä vastaan väestäni, — selitti viimemainittu ylpeällä katsella; — ennemmin ryhtyvät sammakot taisteluun aurinkoa vastaan kuin minun palvelijani olisivat minulle tottelemattomat… Sitä he eivät koskaan uskaltaisi.
— Etkö voisi mainita ketään, jolla mahdollisesti olisi hyötyä saada sinut epäilyttävään valoon hallitsijan silmissä?… Tosin on näissä asiakirjoissa paljon leikillistä, mutta tähän leikkiin sisältyy sentään runsaasti häijyyttä ja vihamielisyyttä… Sinulla on varmaan joku vihamies.