— Niin, niin, sitä minä aavistin heti… Sanoinhan oitis, että tämä on jonkun vihamiehen työtä.
— No, mitä siis arvelet itse?
— Minä arvelen, että joku, joka kadehtii minun hovissa nauttimaani suosiota ja sinun minua kohtaan osoittamaasi ystävyyttä, punoo salahankkeita minua vastaan, siitä olen aivan varma… Lupaus läänistä on ollut suolaa moneen happamaan silmään… Tiedänhän minä sen!
— Voitko varmuudella mainita jonkun sellaisen henkilön nimen, jonka jälkiä maksaisi vaivaa seurata?… Olkoonpa, että näiden kirjeiden tarkoituksena olisi vahingoittaa ainoastaan sinua, on niissä kuitenkin niin paljon rikollista, että minä todellakin surkuttelen niiden kirjoittajaa… Kahdella seikalla ei koskaan ole leikiteltävä: kruunulla ja mestauskirveellä.
— Kruunulla ja mestauskirveellä! toisti Lejonborg, koko ruumiissaan vavisten.
— Etkö, Lejonborg-raukka, voi mainita mitään nimeä?
— Voin, voin … en, en!… Voin!… odota … nyt minä tiedän.
Kreivi Lejonborg luetteli joukon nimiä, kaikki hänen seurapiiriinsä kuuluvia ja hovin suojatteja. Eipä olisi Lejonborg säästänyt isäänsä, äitiään eikä sisaruksiaan, jos nämä vielä olisivat olleet elossa.
Tämä suoraa päätä luettu nimilista ei kuitenkaan näyttänyt tyydyttävän kreivi V:tä.
— Minun täytyy nyt lähteä linnaan, — keskeytti kreivi V. hänet, — ja sinä, parahin kreivini, palaat nyt kotiisi… Voit olla huoletta, sillä asia on minun käsissäni… Minun kyllä onnistuu, olkoon syytös kuinka musta tahansa, todistaa sinut viattomaksi, luota siihen… Kuitenkin täytyy sinun suoda anteeksi, että muodon vuoksi istuu kotimatkalla ajajasi vieressä muuan poliisipalvelija, joka sitten jää eteiseesi siksi, kunnes määrätään toisin… Pysy kauniisti kotona tämän päivää ja luota hyvään ystävääsi… Au revoir, parahin kreivi!