Kohteliaasti, ystävällisesti ja osaaottaen seurasi kreivi V. peräti alakuloista, hyvää ystäväänsä ovelle, ja tämän lähdettyä ilmestyi hänen suupieliinsä hymy, ja hän virkkoi itsekseen:
— Hänkö salaliittolainen, hänkö?… Ennemmin alkavat lampaatkin vehkeillä sutta vastaan… Hyvä kuitenkin niinkuin on… Lääni joutuu toiselle, hyvän ystäväni pitämättä minua kuitenkaan sanani rikkojana… Hän saa kiittää Jumalaa, jos hän pääsee tästä jutusta ehjin nahoin, ja minä taas saan kiittää sattumaa, että puolestani pääsen irti tuosta kärkkyvästä narrista… Suokoon Jumala, että saisin yhtä helposti eron kaikista näistä muistakin!… Se ilvehtijä, joka tämän sopan on keittänyt, on kieltämättä tehnyt minulle suuren palveluksen… Mutta piru hänet kuitenkin perii, jos minä kerran saan kiinni hänen takinliepeestään.
XI
HYTTYNEN
Tuskin kukaan olisi kadehtinut kreivi Karl Gustav Lejonborgin ikivanhaa, jaloa nimeä ja hänen suuria rikkauksiaan, puhumattakaan hänen entisistä, loistavista toiveistaan, nyt kun hän lepäsi kokoon kyyristyneenä kullatulla, silkillä päällystetyllä leposohvallaan komeassa huoneessaan kasvot kätkettyinä pielukseen, ja kirosi sekä vuodatti kyyneliä.
Oli kulunut lähes neljä tuntia siitä kun hän oli saapunut kotiin kreivi V:n luota, mutta kuinka paljon odottamatonta olikaan tämän ajan kuluessa tapahtunut!
Tosin oli poliisipalvelija, jonka kauhistava olento oli kauan viipynyt kauniissa eteisessä, vihdoinkin poistunut; mutta hän ei ollut kuitenkaan lähtenyt tyhjin, käsin: hänen mennessään oli hänen toisessa kädessään kuva töyhdöillä varustetusta maaherranhatusta ja toisessa kuva viraltapannun kamariherran kultaisesta avaimesta. Hirveätä on sellaisesta puhuakin — mutta miten paljon hirveämpää sellaista vielä nähdä.
Lyhyesti kerrottuna oli asia siten, että kreivi V., onnellisen audienssin jälkeen linnassa, oli kunnioittanut »hyvää ystäväänsä» persoonallisella käynnillä. Avoimin sylin oli kreivi Lejonborg kiirehtinyt »jaloa ystäväänsä ja suojelijaansa» vastaan. »Jalo ystävä» oli painanut »hyvää ystäväänsä» rintaansa vasten. Senjälkeen olivat molemmat tuttavallisesti istuutuneet vieretysten leposohvalle.
Kreivi V. kertoi nyt suureksi ilokseen ja tyytyväisyydekseen, että mitä tuli koko suureen valtiokavallusjuttuun, oli hänen onnistunut, joskin suurella vaivalla, poistaa Jupiterin miekka kreivi Lejonborgin pään päältä, mutta hänen täytyi samalla kertaa suureksi surukseen ja tuskakseen ilmoittaa, että tuon siunatun läänin hallinto oli samana päivänä uskottu eräälle toiselle henkilölle, koska ei käynyt päinsä nimittää siihen sellaista henkilöä, jonka suhteen, vaikka hän olikin viaton, yleinen mielipide ei kenties ollut vakuutettu, samalla kun myöskin oli korkeimmassa paikassa katsottu välttämättömäksi eroittaa kreivi Lejonborg kamariherran virasta, koska ei ollut oikein sopivaa hovin kunnialle antaa sellaisen henkilön, olla niin lähellä kuninkaallisia persoonaa, jota, vaikkakin täysin perusteettomasti, epäiltiin syylliseksi vallankumouksellisiin vehkeilyihin.
Kreivi V. antoi sen vuoksi »hyvälle ystävälleen» neuvon matkustaa Skooneen, ollakseen siellä, niin kauvan kuin myrskyä kesti, Bastholman sukutilan alustalaisten lempeänä isäntänä. Edelleen antoi hän »hyvän ystävänsä» ymmärtää, että kaikki palautuisi jälleen pian entiselleen, kunhan molemmin puolin ehdittiin rauhoittua, huomauttaen samalla, että mainitsemallaan uudella maaherralla oli monien muiden heikkouksiensa ohella myöskin hyvin heikko rinta, johon yksi ja toinen paitsi luonnollisesti maaherra itse, panivat paljonkin merkityksellistä huomiota.