Monen monituiset kerrat puristi kreivi V. »hyvän ystävänsä» kättä, kuiskaten hänen korvaansa lohduttavia sanoja; hän melkein kyyneleet silmissä vakuutti Lejonborgille jatkuvaa ystävyyttään sekä jätti hänet sitten yksinään epätoivoonsa.
Siksi makasi kreivi Lejonborg nyt kokoon kyyristyneenä leposohvalla, ja siksi turmelivat hänen kyyneleensä loistavaa silkkipielusta. Nämä olivat ensimmäiset kyyneleet, jotka kreivi eläissään oli vuodattanut, sillä lapsena hän ei ollut koskaan saanut vitsaa, eikä aikaihmisenä ollut hänelle milloinkaan sattunut mitään sellaista, joka olisi saattanut liikuttaa häntä kyyneliin saakka. Tietysti hän oli kantanut surunauhaa vanhempiensa ja sisarustensa kuoleman jälkeen, mutta niiden suurten tilusten hoito, jotka hän oli heiltä perinyt, toi mukanaan hänelle niin paljon huolta, ettei hänellä ollut sekuntiakaan aikaa uhrata suremiseen.
Ikkuna oli avattu, jotta raitis iltailma pääsi tunkeutumaan huoneeseen; mutta mitä hyödytti virkistävän ilman tulvehtiminen huoneeseen, kun mies makasi suu ja sieramet pielukseen painettuina.
Olisipa melkein luullut kreiviä kuolleeksi, ellei olisi nähnyt hänen selkärankansa aika-ajoittaista aaltoilua; ne olivat maininkeja myrskyn jälkeen.
Jumala tietää, kuinka kauvan onneton kreivi olisikaan maannut siinä asennossa, ehkäpä siksi, kunnes kuolema olisi hänet yllättänyt, ellei pienen hyttysen surina olisi saattanut häntä tietoihinsa ja houkutellut häntä jälleen kuolemasta elämään.
Tuo pieni hyttynen oli lähtenyt kylmää ilmaa pakoon ja lentänyt ikkunasta suoraan kreivin huoneeseen, missä hyttysen mielestä kai tuntui olo mieluisalta, sillä se surisi puhtaassa viattomuudessaan hyvin iloisesti ja kauniisti, aavistamatta mitään upeassa huoneessa vallitsevasta surusta ja kärsimyksestä.
Hyttynen karkeloi ensin ikkunaruudulla, jonka jälkeen se lähti huoneeseen lentelemään. Eläimet pitävät ihmisistä, ja erittäinkin hyttyset. Oli senvuoksi luonnollista, että hyttynen läheni upeata sohvaa.
Se ihmetteli kyllä suuresti viimeisimmän muodin mukaan tehtyä hännystakkia, joka oli lepäävän olennon yllä, sillä se tepasteli useampaan kertaan sen selkämystää ylös ja alas; mutta ollen suurempi luonnon kuin taiteen ystävä, kiepsahti se lopuksi kreivin niskalle, jonka tuuhea, musta hiuspeitto kaikesta päättäen suuresti miellytti tuota pientä kutsumatonta vierasta.
Kreivin päässä, joka tällä hetkellä oli sisäisesti kokonaan murheen mustentama, oli kuitenkin yksi valopilkku. Valtasiko hyttysen mielen jonkulainen kuutamohaaveilu, sitä emme tiedä; mutta kaikessa tapauksessa katseli se ihastuneena tuota paljasta paikkaa, suristen perin lempeästi ja soinnukkaasti.
Ja kreivi, joka oli jo eroittanut hyttysen surinan, ei voinut käsittää, kuinka joku elävä olento saattoi olla iloinen ja onnellinen tänä onnettomuuden päivänä. Viimein alkoi hänestä tuntua kuin olisi hyttysen laulu vähitellen muuttunut tuntehikkaampaan ja surunvoittoisempaan äänilajiin. Tämä sopikin paremmin kreivin mielentilaan, ja hän ihaili pientä hyttystä, joka niin hyvin ymmärsi lähestyä hänen sisäisimpiä ajatuksiaan.