Ikäänkuin itikka olisi tiennyt, miten tervetullut se oli, läheni hyttynen tosiaan ajatusten kotia, ja luultavasti pyrkien kaikkein pyhimpään, tunki se hienon tiirikkansa pään kaljuun kohtaan — Mutta — voi kauhistus! — se mikä hyväilee ajatuksia, ei aina hivele hipiää.
Rajuna kuin säikähtänyt hevonen hypähti kreivi sohvalta ja löi nyrkillään päälakeensa. Kun kärsimyksen kalkki on kohonnut kukkuralleen, tarvitaan ainoastaan pieni pisara saamaan sen kuohumaan ylitse. Siksi kreivikin nyt näin kauheasti riehahti.
Hän syöksyi poislentävän hyttysen perään, joka kumma kyllä, oli välttänyt iskun, — aikoen tappaa sen, saadakseen edes sillä tavoin purkaa epätoivoaan, joka oli särkeä hänen sydämensä. Tosin oli hänen kostonsa esine vain vähäpätöinen hyttynen, mutta »pienetkin murut ovat leipää». Pienet saavat aina kärsiä suurten tähden.
Hyttysparka ei tässä hädässä älynnyt ymmärtäväisesti lentää ulos akkunasta, vaan syöksyi säikähdyksissään toisella seinällä olevaa suurta kuvastinsa vastaan. Kreivin viisi sormea, jotka olivat kuin viisi käärmeenpoikasta, koettivat saada sitä kiinni tuolta liukkaalta, kirkkaalta pinnalta. Turhaan hyttynen koetti turvautua siipiinsä, turhaan se valitti hätäänsä toverilleen, jonka se näki kuvastimessa olevan saman armottoman kohtalon alainen, turhaan, turhaan — kuolinsurahdus — ja kaikki oli ohi!
Ken suuttuu vähästä, myöskin leppyy vähästä, ja miten onnellinen onkaan se sattuma, että oikealla hetkellä saa tuntea koston nautintoa. Niinpä ilmestyi myöskin kreivi Lejonborgin huulille mitä herttaisin hymy.
Kreivi oli enemmän kuin vakuutettu siitä, että hänen kasvonsa olivat kauniit ja miehekkäät; mutta hymyillessään luuli hän olevansa kerrassaan jumalallinen. Sen vuoksi katsahti hän nytkin kuvastimeen tavallista tyytyväisempänä. Mutta miksi hän niin äkisti kalpenee? Miksi nousevat hänen hiuskarvansa? Miksi katoaa hymy ja hänen värähtelevät huulensa käyvät kuolonsinisiksi? — Miksi tuijottaa hän noin kauhistuneena kuvastimeen? — Onko pahahenki ollut kätkeytyneenä viattoman hyttysen veressä? — Hän huomaa kuvastimessa paitsi omaa kuvaansa toisetkin kasvot, jotka ovat mustat kuin jonkun maanalaisen hengen. Nuo kasvot, joilla näkyy pirullinen irvistys ja jotka nyt kohtaavat kreivin katseen, eivät totisesti voi olla minkään hyvän hengen.
Samalla kun kreivin kasvot näyn johdosta kuvastimessa aivan jähmettyvät, kuuluu hänen korviinsa ääni kuin jostain maan alta:
— Sinä olet surissut niinkuin hyttynen … niinkuin hyttysen tulee sinun myöskin kuolla!