— Kuka siellä?… Sinäkö, s—tana!… Mille sinä irvistät?… Ja mitä sinä mutiset?… Mitä tahdot?… Kuka on käskenyt sinun tulla tänne, lurjus?
Näitä sanoja raivostuneesti huutaessaan läheni kreivi Lejonborg erästä henkilöä, joka seisoi huoneen ovella, liikkumattomana kuin suuri kuvapatsas, joskaan ei valkoisesta marmorista veistetty, mutta ainakin pronssista, ja tummimmasta pronssista sittenkin.
Tämä henkilö ei ollut niitä, joita katsellaan välinpitämättömästi. Hän oli puettu eräänlaiseen virkapukuun, tai oikeammin rikkaitten herrasväkien metsästäjäin käyttämään livreijaan; siihen kuului viheriä hännystakki ja samanväriset housut, metsästyspuukko hopeisessa kannattimessa ja kolmikulmainen hattu, johon oli kiinnitetty vihreitä ja valkoisia sulkia. Mutta itse metsästäjä oli, elämänsä vähäisestä kutsumuksesta huolimatta, perin huomattava olento: hänen jättiläismäinen vartalonsa ja lihaksinen ruumiinsa, kasvojensa tummanruskea väri, paksut korpinkiharat, kyömynenä ja yömustat silmät osoittivat, että hän oli luotu jonnekin muualle kuin palvelijain huoneeseen.
— Olenko minä irvistänyt … olenko mutissut jotain? — sammalsi metsästäjä punastuen kuin olisi hänet tavattu itse teossa.
— Näinhän minä kuvastimessa sinun irvistävät kasvosi! sanoi kreivi; — kuulivathan minun korvani, mitä sinä lausuit!… Mitä tarkoitit?
— Ah, todellakin, — vastasi metsästäjä, koettaen näyttää mahdollisimman tyhmältä ja yksinkertaiselta, — minusta näytti hauskalta, kun teidän armonne ajoi takaa hyttystä … niin, se minusta näytti niin hauskalta…
— Näyttikö se hauskalta?… Etkö häpeä, senkin roikale!… Kuka on antanut sinulle luvan nauraa minulle? — huusi kreivi, tarttuen muurin nurkassa olevaan kultanuppiseen espanjalaiseen ruokokeppiin.
— Antakaa anteeksi, teidän armonne! — rukoili metsästäjä äänellä, joka oli täysi vastakohta hänen ylpeille silmilleen ja miehekkäälle olennolleen; — minä tein siinä hyvin tyhmästi … antakaa minulle anteeksi tämä kerta… Jumala tietää, että minä tunnen mitä syvintä rakkautta ja kunnioitusta korkeaa isäntääni kohtaan, ja kukaan ei voi olla siitä varmemmin vakuutettu kuin teidän armonne itse.
— Kuka on surissut niinkuin hyttynen, ja kenen tulee kuolla niinkuin hyttysen? huusi kreivi kohottaen keppiä.
— Ajattelin itseäni ja vertaisteni kohtaloa, — vastasi metsästäjä surunvoittoisella äänellä; — iloisina ja onnellisina me surisemme hyttysten lailla, niin kauan kuin olemme korkeitten herrojemme suosion auringonpaisteessa … mutta kun me sen suosion kadotamme, on meidän kohtalomme kuin kuolevan hyttysen … enkö ole oikeassa, tiedän armonne?