— Mitä sinä tahdot?… Olenko soittanut sinua?… kysyi kreivi hiukan leppyneesti antaen keppinsä vaipua. Hänelle teki hyvää, kun joku tällä hetkellä häntä pelkäsi, sillä hyttynenkään ei enää ollut hänen vihansa ulottuvissa.
— On kirje…
— Kirje, kirje! — huudahti kreivi raivostuneena, sillä ne kirjeet, jotka hän tänä onnettomuuden päivänä oli nähnyt, muistuivat nyt elävästi hänen mieleensä; — kirje, kirje!… Miten on se helvetillinen kirje joutunut minun pöytälaatikkooni?
— Mikä kirje, teidän armonne?
— Kirje, jonka poliisimestari löysi täältä aamupäivällä.. Voi, että minun on täytynyt kokea mitään niin kauheata!
— Tarkoittaako teidän armonne sitä kirjettä, josta oli niin paljon hälyä, kun teidän armonne tuli kotiin?
— Sitä juuri, heittiö!… Miten se oli joutunut pöytälaatikkooni?
— Kuinka minä voin sen tietää, teidän armonne? — vastasi metsästäjä, näyttäen perin rehdiltä.
— Kuka sen sitten tietäisi, ellet sinä ja ne muut, jotka ovat täällä siivonneet?… Ympäröivätkö minua pelkät rosvot ja roistot?
— Ikävää, hyvin ikävää on uskollisen palvelijan kuulla tuollaisia sanoja, — valitti metsästäjä.