Ölander. Kauniita pukuja! Ne tuskin kestävät käsin koskettaa… suurempaa gestiä tehdessä — joka on tragediassa välttämätöntä — irtautuvat puvuista hihat, niin että ihminen näyttää variksen pelätiltä.
Sjövall. Minähän olen aina saarnannut että pukujen ja dekorationien liiallinen komeus on tosi taiteelle vahingoksi. Mehän näyttelemme melkein yksinomaan muinaisaikaisia klassillisia kappaleita, ja muinaisaikaan käytettiin pukuja tuskin ollenkaan. Tarkastelkaa noita kuolemattomia taideteoksia, jotka maalarit ja kuvanveistäjät ovat jättäneet perinnöksi jälkimaailmalle, noita klassillisia kuvapatsaita kivestä ja metallista.
Ölander. Mitä niihin tulee, niin on jokainen meistä pian yhtä klassillinen.
Sjövall. Mitä, herra? Puuhaatteko te seurassani työlakkoa, vai? Katsokaa tovereitanne; voisinpa melkein vannoa, että jokaisella on palkkansa saamatta minulta.
Grip (kiivaasti). Niin onkin!
Kalkki. Niin, Herra paratkoon!
Sjövall. Nähkääs, mitä minä sanoin — olisin kyllä voinut vannoa sen. Mutta onko yksikään heistä viikkokauteen sanonut minulle sanaakaan?
Ölander. Minun tietääkseni ei ainakaan ruoka ole heiltä suuta tukinnut.
Sjövall (ottaa Theodoria kädestä ja tuo hänet esille). Hyvät herrat! Katselkaa tätä toivorikasta nuorukaista. Kolme kuukautta sitten seisoi hän ruokakaupassa tiskin takana… nyt hän näyttelee kaikki sankariroolit minun teaatterissani… Sellaista Wallensteiniä kuin hän, saa tikulla etsiä. Hän on karannut syntymäkaupungistaan seuratakseen minun teaatteriani, hän on jättänyt Vesterviikin rauhalliset muurit, hyljännyt oman isänsä — joka on etelä Ruotsin rikkain nahkurimestari — ja kaiken tämän on hän tehnyt rakkaudesta taiteeseen.
Ölander (erikseen). Taikka rakkaudesta tirehtöörin tyttäreen.