Sjövall. Minun koulussani on tämä nuorukainen kehittynyt tositaiteilijaksi, ja hän on jo tuottanut minulle monta lippua luukulla, eikä hän ole vielä vaatinut äyriäkään palkkaa — ei edes puolta resettiä. Lahjakkaisuus yhdistettynä vaatimattomuuteen, on kuin aurinko, joka paistaa kaikille, vaatimatta siitä maksua. Ja sitä paitse, hyvä Ölander, te olette huikentelevainen ihminen… te juotte ja pelaatte…
Ölander. Minä!… Joskus kenties olen pelannut viimeistä voittoa pienestä tuutingista, mutta nyt ei kukaan enää tahdo pelata kanssani, kun ei minulla koskaan ole millä maksaa.
Sjövall. Te olette hutikassa melkein joka ilta.
Ölander. Niin sentähden että minä aina olen nälkäinen juomaan ruvetessa.
Theodor (Sjövallille). Mutta setä hyvä, mitä me teemme täällä Vimmerbyyssä?
Sjövall. Minulla on rakkaita muistoja tästä kaupungista… täällähän kuoli vaimoni, rouva Antoinette Sjövall, syntyisin Hulling… olisittepa nähnyt hänet Katariina Bragadinina Angelika nimisessä tragediassa… jaa-a, olisittepa nähnyt hänet juuri sinä silmänräpäyksenä, kun hän tyhjentää myrkkypikarin.
Ölander. Hän oli tottunut pikaria tyhjentämään, hän.
Sjövall. Ja sitäpaitsi: mitä voin muuta tehdä? Kaikissa isommissa kaupungeissa on toisia näyttelijäjoukkoja. Ja muuten on se minun kutsumukseni saattaa pikkukaupunkilaisetkin käsittämään näytelmätaidetta ylevämmältä kannalta. Minä tuon muassani Vimmerbyyhyn korkeampaa sivilisationia, fiinimpää makua.
Ölander. Mutta missä me näyttelemme? Eihän täällä ole teaatterihuonetta.
Sjövall. Ettekö nähnyt sitä suurta latoa kaupungin portilla? Kesäaikoina käytetään sitä tallina.