Tytöillä, vaikkapa olisivat ala-ikäisiäkin, on erinomainen kyky arvata muutamain silmäysten ja kasvonliikkeiden merkityksen.
"Amanda on tuolla lauluhuoneessa", neuvoi muuan oppilaisista, osoittaen samassa erästä puoleksi aukiolevaa ovea.
Ikäänkuin vahvistukseksi tämän hoksaavan oppilaan sanoille kuului samassa eräästä pianosta muutamia kauniita alkusäveleitä, jonka jälkeen muuan mitä kirkkain ja viehättävin sopraani-ääni, kun voi ajatellakaan, helähteli lauluhuoneesta. Laulu oli tänlainen:
"Mist' ainainen tää ikävöiminen?
Ma kau'as tuonne taivaan sinehen
Luon kyynelsilmin katseeni. Oi, tuolla,
Ma mietin, tähtitarhain puolla
Edeni en mulla!
Kummulla, Cytheren loistossa,
Riemun he'elmä hohtaa iltamassa.
Ja ma riennän, saavun kukkulalle,
Kyyneleeni luon ma kankahalle:
Jouduin aavikolle.
Kukin miete, johon mielein vaipuu,
Virvatuli on, mi syttyy, sammuu.
Kukin kukkanen, mi miellyttää,
Verho on, mi ruususiivin kiitää,
Kädestäin pois liitää.
Puro juoksee läpi laaksoloiden,
Kaivattua äidinkieltäin soiden.
Metsät tummat järven lailla päilyy,
Puut humisee, muistossain kaikki säilyy,
Muinaishahmut häilyy."
Laulu vaikeni, mutta nyt alkoi muutamia kosketteluja näppäimistöön, jotka vihdoin synnyttivät mitä haaveellisimpia äänivaihteluja ja sävelsointuja.
"Se on Amandan oma sävellys", kertoi yksi oppilaista.
"Amanda säveltelee niin mielellänsä Stagnelius'en lauluja", lausui toinen.