"Ah, jospa sinulla olisi hänen muotonsa ja hänen nuoruutensa!" huusi eräs ääni hänen rinnassansa, ja hän tunsi samassa kylmän hien kostuttavan otsaansa.
Pistot alkoivat uudestansa hänen sydämessänsä ja tulivat monikertaisimmiksi; haavat laajenivat sekä syvyydeltään että leveydeltään; hän tunsi kasvonsa vaalenevan ja kutistuvan; mutta nyt — nyt osasi hän tehdä itsellensä selinkoa siitä tunteesta, siitä väkipuukosta, joka oli tunkenut hänen rintaansa. Kerjäläisen kehoitus seuraamaan sen pienen jalan jälkiä oli ensi alussa herättänyt hänessä pelkoa jostakin vaarasta, joka voisi kohdata hänen kasvattitytärtänsä. Kerjäläisen ilvehtiminen siitä punastumisesta, joka silloin oli hiipinyt kasvatusisän poskipäille, oli sittemmin johtanut hänet itsensätutkimisen tielle, jolloin hän luuli huomanneensa tuon kamalan punastumisen olleen heijastuksen jostakin Hellemmästä tunteesta, jonka hän tahtoi salata sekä maailmalta että itseltänsä. Vihdoin oli tuon nuoren, kauniin miehen näkeminen avannut hänen silmänsä nuoruuden ja ulkonaisen uljuuden eduille ja lumousvoimalle ylipäänsä, jolloin hän luonnollisesti näki oman kuvansa yhä enemmän väistyvän syrjään ja kuihtuvan. Erittäinkin synnytti tämä viimeksimainittu seikka sen o'an, jonka pistämisestä hänen sydämensä enin vuoti verta; mutta tästä verestä ilmestyi varmuus hänen tunteidensa todellisesta laadusta.
Asia oli selvinnyt, kasvatusisä rakasti kasvattitytärtänsä, mutta tämä rakkaus oli enemmän kuin isänrakkautta.
"Herra Jumala! onko herra sairas?" kysyi häneltä säälien muuan vaimo, joka riensi hänen ohitsensa.
"En, en, Jumala paratkoon, en laisinkaan!" vastasi hän, sivellen kädellään kasvojansa ja jatkoi sitten rivakkain askelin matkaansa toria ylöspäin ja poikkesi oikeaan läntiselle pitkäkadulle.
Siinä pimeydessä, jonka tietämättömyys omasta sisällisestä tilastamme levittää sielumme yli, horjuu vakavinkin jalka, ja käy selvinkin pää hämille; mutta kun tieto sydämemme levottomuuden ja tuskien todellisista syistä levittää kirkasta valoansa voimallisen miehen aivoihin, tulee luja ja rehellinen luonto pian sydämen liikutuksien ohjaajaksi. Se on järjen kultainen Neptunonvaltikka tunteiden myrskyävillä aalloilla. Sen valtikkaan kärjessä on jumaluusvoima, ja mitä voivat sitä vastaan intohimot, nämät maailman levottomat lapset, nämät elämän eksyttämät utukuvat, jotka tosin kylläkin usein voivat peittää auringon, vaan ei milloinkaan sammuttaa sen loistoa tahi temmata sitä pois radaltansa.
"Tosin en minä ole nuori", lausui Alm itseksensä; "mutta minä en tahtoisi vaihtaa miehuuteni voimakkuutta monen nuorukaisenkaan heleään vereen ja kuohuaviin valtimoihin!… Minä lemmin siis tätä tyttöä, jonka minä olen temmannut pois turmiosta ja joka minun johdannollani on kasvanut ja kehkeytynyt kukkanupuksi, jonka lehdet, kun ne kerta puhkeavat, tulevat ihanuudessa kilpailemaan auringon ja taivahan kanssa… Jos tämä ihana nuppu jää kylmäksi minun ensi lempeni liekille, ja joll'en minä voi tulla siksi auringoksi, jolle se lehtensä aukasisi, noh, silloin tulen minä, jos en voisikaan sammuttaa liekkiäni, kuitenkin ympäröimään sen verholla, ulkoapäin niin läpinäkymättömällä ja kylmältä, ett'ei kukaan voi edes aavistakaan, että sen sisäpuoli hehkuu ja hiiltyy! Mutta ainoastansa rehellisen miehen rinnoilla saa se nuppu levätä, ja voi sitä perhoista, jonka kirjava siipi viuhkoo pölyhiukkasenkaan minun kauniiseen kukkaseeni!"
Kello löi neljä Marian kirkontornissa, kun Alm astui sisään rouva Grån oppilaitokseen. Koska useammat hänen oppilaisistansa olivat n.s. ulko-oppilaita eli senlaisia tyttöjä, joiden vanhemmat tahi sukulaiset asuivat Tukholmassa, ja jotka sentähden viettivät ainoastansa määrä tunteja edellä- ja jälkeenpuolipäivää opistossa, ei nyt ollut keitään muita läsnä opetushuoneessa, paitsi viisi tahi kuusi sisäoppilasta, joista muutamat istuivat ompelukaariensa ja toiset piirustuspöytäinsä ääressä.
Nämät tytöt ottivat vastaan meidän kamarikirjuriamme ikäänkuin vanhaa tuttavata, jota kohtaan nuoriso tuntee yhtä paljon rakkautta kuin kunnioitustakin. Huudahtaen ilosta juoksivat he Alm'ia vastaan ja veivät häntä katsomaan töitänsä, innokkaina saada näyttää hänelle heidän kättensä teoksia ja saada kuulla hänen arvosteluansa niistä.
Hän heittikin moniaita silmäyksiä niihin, mitä hänelle näytettiin, ja liitti näihin muutamia muistutuksia, missä ne näyttivät hänestä olevan tarpeellisia; mutta hänen silmänsä näyttivät sillävälin ja mitä useimmin etsivän jotakin tykkänänsä muuta kuin ompelukaaria ja piirustuspöytiä.