Ääni
Alm seisoi paikallansa, katsellen kau'an pitkin toria, vaikk'ei kerjäläinen enään ollutkaan näkyvissä. Hän tunsi sydämessänsä kovin kirvelevän piston, jota oli sitä vaikeampi lieventää, kun hän ei vielä oikein tarkkaan osannut tehdä itsellensä selkoa siitä tunteesta, joka oli tämän piston ja ahdistuksen vaikuttanut.
Kerjäläisen sanat kaikuivat vielä hänen korvissansa, hänen sielussansa ja hän koki turhaan selittää niiden lähteneen jostakin satunnaisesta lähteestä ja siis niillä olleenkin jokseenkin viattoman tarkoituksen.
Melkein joka kerran, kun hän oli tavannut Skinnarvik'in maisterin, oli jotakin pahaa tapahtunut, jota hän tosin tähän saakka oli onnistunut voittaa, mutta tämän oli hän kuitenkin aina tehnyt jonkun salaisen taikavoiman avulla, jonka hän välittömästi tahi välillisesti oli saanut tuolta käsittämättömältä maisterilta itseltänsä.
Kerjäläinen oli ollut hänelle samalla kertaa onnettomuudeksi ja onnettomuudesta varoittajaksi. Ne sanat, jotka hän äsken oli lausunut, ennustivat epäilemättä jotakin pian tapahtuvaa vastusta; mutta miten estää sitä? — Alm milt'ei katunut, ettei hän ollut pyytänyt kerjäläiseltä jotakin uutta tarinaa, joka, kuten hän luulotteli itseänsä, olisi tarjonnut hänelle jonkun Ariadne-langan. Meidän hyväluontoinen kamarikirjurimme oli tullut hiukan taikauskoiseksi eikä hänen tästä tullut kiittää vilkasta mielikuvitelmaansa, vaan opettavaista kokemustansa.
Hän ei käsittänyt miksi hän niin kovin oli punastunut, kun maisteri rupesi ylistelemään hänen kasvattityttärensä kauneutta. Kuinka olisi hän siis voinut käsittää, miksi maisterin varoitus, mitä tuon pienen jalan jälkiin tuli, oli tuottanut hänelle niin suurta tuskaa!
Hän katui, että hän oli päästänyt kerjäläisen luotansa, ennenkuin hän oli saanut tältä tarkempia tietoja.
Hänen näin aprikoidessaan, mietiskellessään ja nuhdellessansa itseänsä sekä seisoessaan melkein yhtä liikkumattomana kuin tuo filosofillinen kerjäläinenkin, tunsi hän jonkun ohimenijän töyttäävän häntä kylkeen, joka ohimenijä samassa kääntyi ympäri "suokaa anteeksi!" sanat huulillansa.
Alm näki edessänsä pulskan, nuoren miehen, Endymion'in kuvan, joka olisi ansainnut kelvata metsien Dianallekin. Noista kauneista, mustista viikseistä päättäen, oli hän sotilas, puettuna sangen komeesen sivilipukuun. Hänen isänsä näytti olevan vähän yli kahdenkymmenen vuoden.
"Mikä miehekkään kaunis vartalo!" lausui Alm itseksensä, seuraten silmäyksillänsä tuota uutta Endymiota, joka samassa nousi sen huoneuksen portaille, jossa presidentti EIgklo'n asumus oli ja joka nyt vilisi monilukuisista, ylhäisistä vieraista.