"Juuri sen vuoksi, että minä tiesin saattavani teidät levottomaksi, olen minä mitä pisimpään ollut vaiti, sillä minä toivoin minun helleyteni ja ystävälliset varoitukseni vihdoin voittavan jonkun vallan hänen ylitsensä… mutta"…
"Puhukaatte, rouvaseni!… Minun pitää tietää, minä tahdon tietää kaikki, sillä kuten te äsken itse myönsitte, minulla on siihen oikeutta!"
"Noh niin, minä puhun… Amanda on muuttunut paljon."
"Mutta missä suhteessa?… ja miten olette te sen huomanneet?"
"Amandaa ei huvita enään yhtä paljon lukeminen eikä työt koulussa, kuin ennen… hän etsii kaikenlaisia syitä ja tilaisuuksia niistä päästäksensä… lyhyesti sanoen, hän menee usein ulos kaupungille yksinänsä, eikä kukaan saa tietää, mihin hän menee tahi mitä hän tekee."
"Mutta kuinka sallitte te hänen mennä kaupungille yksinänsä?"
"Olettehan te itse kieltänyt minua panemasta liian kovaa kahletta hänen tahdollensa!… ja sitäpaitsi on minusta aina ollut vaikeata kieltää häneltä mitään… Selvää on, että hänellä voi olla syytä mennä kaupungille, ostamaan, näette, ristikangasta, laulunuotteja, värejä ja muuta senlaista… mutta hän viipyy poissa useampia hetkiä ja on aina niin peloissansa, että joku muista tytöistä seuraisi häntä, tahi saisivat tietää, mihin hän menee."
"Ja kun te kysytte häneltä hänen pitkällisen poissaolonsa syytä?"
"Niin on hän kovapintaisesti vaiti, ja vaikka minä tekisin mitä tahansa, on minun mahdotointa saada häneltä mitään tietoja."
"Sepä on sangen surullista kuulla!" sanoi Alm heikolla äänellä ja tuijottavin silmin, sillä hän muisti tässä silmänräpäyksessä kerjäläisen varoittavat sanat.