"Stagnelius on sinun lemmikkirunoilijasi, kuulen ma", jatkoi hän, koettaen järjestää tunteitansa.
Tyttö vaikeni yhä.
"Se oli Stagnelius'en laulu lemmelle, jonka sinä lauloit, Amanda!" lausui nyt Alm silmäyksellä, jonka hän koetti tehdä niin läpitunkevaksi kuin mahdollista.
Tumma purppura valui tytön kasvoille ja hänen suunsa aukeni hiukan, mutta sana viipyi. Vaikka tottunut huulten hehkuun, ei taitanut sana uskaltaa esiintyä, kuu koko kasvot olivat liekeissä.
"Istuos minun viereeni, tyttöseni, ja jutelkaamme samalla ystävyydellä kuin ennenkin!" lausui Alm, tarttuen hänen käteensä ja taluttaen hänet eräälle tuolille, jolle hän pyysi tyttöä istumaan, istuessansa itse toiselle, lähellä olevalle tuolille.
"Olethan sinä aina pitänyt minusta, Amanda", jatkoi kamarikirjuri, "kuten ystävästä… kuten… kuten lapsi pitää isästänsä?"
"Olen, olen!" huudahti hän, tarttuen kamarikirjurin käteen ja suudellen sitä, ennenkuin tämä ennätti estää sitä.
Ah, mitä ei hän olisi tahtonut antaakaan, jos hän sen sijaan olisi rohjennut viedä tytön pienen, valkoisen käden huulillensa! Mutta ei käy laatuun, että kasvatusisä suutelee kasvattitytärtänsä kädelle; ennen sitte huulille. Suudelma huulille on helleyttä: suudelma kädelle on kohteliaisuutta. Isä saa olla hellä, vaan ei kohtelias lapsellensa.
Kolmekymmentä kuusi vuotias kamarikirjuri-parka! hän ei rohjennut olla hellä eikä kohtelias. Edellisessä tapauksessa oli hän liian nuori, jälkimäisessä liian vanha. Tuo keskellä ei tuota minkäänmoista iloa eikä huvia. Se on nuoruuden ja vanhuuden välillä ja sillä on kumpainenkin puolue vastassansa, aivan niinkuin "harmailla" on valtiopuuhissa.
"Josta paljon pidetään, siihen myöskin luotetaan", alkoi kamarikirjuri uudestansa; "Amanda, onko sinulla luottamusta minuun?"