"On minun ensimäinen salaisuuteni, joka ei milloinkaan saa tulla ilmi… Jos tämä rakkaus pakenee minua maan päällä, tulee se seuraamaan minua hautaan, mutta siihen asti tulee se olemaan vaiti ja suljettu kuin hautakin."
"Koska huomasit sinä ensi kerran tämän rakkauden olevan olemassa?"
"Ah, se mahtanee olla hyvin vanha… mahtanee olla kuusitoista vuotias kuten minäkin!"
"Ah, minä ymmärrän!" sanoi Alm, vetäen henkeänsä; "ja tämänkö luulet sinä olevan jonkun salaisuuden!… kentiesi onkin se niin muille vaan ei minulle… Se rakkaus, jota sinä etsit, on lapsen rakkaus luonnolliseen isäänsä… Enhän minä ole erehdyksissä, Amanda?"
"Olette, sillä sitä ei enään etsitä, jonka omistajia jo ollaan,… Minä tunnen jo lapsellista rakkautta, mutta se, mitä minä etsin on isäni, luonnollisen isäni rakkautta, sillä sitä ei minulla vielä ole."
"Sinä olet oikeassa… mutta koska sinä nyt itse olet ilmaissut etsiväsi isäsi rakkautta, kuinka sinä siis enään voit nimittää tätä rakkautta salaisuudeksi?"
"Juuri se, millä lailla minä etsin tätä rakkautta, on minun salaisuuteni… Mutta jos minä kerta onnistun sillä lailla löytämään sen", lausui tyttö, "silloin… silloin vasta tulen minä onnelliseksi… Silloin voin minä palkita kaikille, jotka minua ovat rakastaneet, kaikille, kaikille!"
Alm ei voinut lausua mitään, sillä hän oli vaipunut tämän tytön ihmettelemiseen, joka sekä sanainsa että silmäyksiensä puolesta näytti hänestä niin uljaalta, niin enkelin kaltaiselta.
"Mutta se toinen", sanoi tyttö heikommalla äänellä ja katsoi vilkkaasti ympärillensä.
"Niin, se toinen!" kertoi Alm, pudoten alas taivaastansa.