"Se toinen on vasta yhden vuoden vanha", sanoi Amanda, "ja kuitenkin tuntuu minusta, kuin olisi se minua paljon vanhempi… niin, sata vuotta, tuhatta vuotta, ja kuitenkin vaan yhden ainoan vuoden!"
Kamarikirjuri veti sisäänpäin henkeänsä, mutta rohkeni tuskin puhaltaa sitä ulospäin jälleen, vaikka hän tunsi olevansa tukahtumaisillansa.
"Olipa noin vuosi sitten, melkein tähän aikaan vuodesta", alkoi Amanda kertomuksensa; "minä seisoin eräänä päivänä Ritarisaarella odottamassa"…
"Mitä tahi ketä?" keskeytti Alm häntä kiivaasti.
"Minä tulen kertomuksessani usein koskettelemaan salaisuuteni rajaa", vastasi tyttö; "älkäätte siis kyselkö minulta, sillä kaikki, mitä minä voin ilmaista, tulette te saamaan tietää… parhaillaan siellä seisoessani, näin minä jonkun, jota… ei, ei… minä en nähnyt mitään, sillä kyyneleet himmensivät minun silmäni, ja viipyipä kau'an, ennenkuin minä voin nähdä… mutta kääntyessäni ympäri, nä'in minä toisen, joka seisoi vähän matkan päässä minusta."
"Toisen!… kuka se ensimäinen siis oli?" keskeytti Alm uudestansa.
"Pyysinhän minä, ett'ette kyseleisi minulta!" sanoi Amanda rukoilevin silmäyksin; "tuo toinen on eräs herra, puettu erinomaisella aistilla, sangen nuori, varmaankaan ei paljon yli kahdenkymmenen vuoden vanha… hän oli kaunis… niin, hyvin kaunis, erinomaisen kaunis oli hän!"
Kamarikirjuri huokasi syvään sillä hän muisti, ett'ei hänkään ollut juuri ruma, ennenkuin hän sai rokkotaudin ja ett'ei hänkään ollut paljon yli kahdenkymmenen vuoden, ennenkuin oli tullut kolmenkymmenen kuuden vanhaksi.
"Hän katsoi minuun", jatkoi Amanda, "ja minä luulin huomanneeni muutamia kyyneleitä hänen silmissänsä… varmaankin oli hän nähnyt minun kyyneleeni ja sääli minun suruani, vaikk'ei hän tietänyt sen syytä… Minä läksin kuitenkin Ritarisaaresta, sillä minun täytyi tulla kotia… Hän seurasi minua etäältä."
"Sinä katsoit siis taaksesi, nähdäksesi häntä?" huudahti Alm tuskallisena.