Hiukan hämmästyneenä lähestyi luutnantti varpaisillamsa tilavata, kirjavilla silkki-untuvilla ympäröityä ja kullatuilla jalopeuran jaloilla lepäävää vuodetta joka oli kauppaneuvoksen vaimovainajan, ennenkuin hänen täytyi vaihtaa se tuohon ahtaaseen, hopeajaloilla olevaan, jolla oli uutimina köynnöksiä sammalista ja kukkasista ja joka oli vuorattu kolmen kyynärän paksuisella multa- tahi hiekkakerroksella.
Nuori sotilas avasi varovasti silkki-uutimet ja heitti silmäyksen tuohon olympialaiseen maailmaan. Hän löysi nuot valkoiset pilvikääreet mutta ei tuota liihoittelevaa jumalatarta.
"Ehkä on hän jo mennyt puutarhaan", mutisi hän itseksensä ja lähti makuuhuoneesta. Hänen silmänsä tähysteli tämän ulkopuolella olevassa syrjähuoneessa ja kaipasi silloin tuota pientä, kaunista olkihattua ja valkoista pitkä-huivia, jotka hän varhaimmin aamusella oli huomannut syrjähuoneen sohvalla. Täten vakuutettuna, että tuo ihana vieras oli lähtenyt asumuksesta, meni hän uudestaan puutarhaan ja kuljeskeli ympäri kaikkialla, huutaen Amandan nimeä; mutta hänelle vastasi ainoastansa tuulen uhma joka, mitä useammin hän huusi, tuntui hänestä yhä pilkkaavammalta ja kolkommalta.
Nyt tuli palvelija ilmoittamaan, että kahvi on valmista ja että kaikupaviljonki oli koristettu haltian käskyn mukaisesti.
Luutnantti riensi sinne ja huomasi silmänsä edessä paratiisin, mutta mitä on paratiisi ilman Eevatta!
"Eikö kukaan teistä ole nähnyt mamsellia tänään?" kysyi hän yhdeltä ja toiselta väestä.
Tuo kirottu ei oli ainoa vastaus kaikkiin hänen kysymyksiinsä.
Hän syöksyi puutarhasta takasin asumukseen. Sama tyhjyys, sama kolkkous. Juostessansa ritarisalin läpi säpsähti hän noita seinällä olevia äreännäköisiä kuvia, sillä heidänkin kasvoissansa luuli hän huomaavansa nureksivaa pilkkaa.
Tultuaan jälleen ales pihaan, huomasi hän yhden palvelijoista joka näytti tulevan maantieltä päin.
"Oletko nähnyt erästä nuorta naista, jolla oli tumma hame, valkoinen huivi ja olkihattu heleänvärisillä nauhoilla?" kysyi hän palvelialta.