"Amanda! lemmitty Amanda! minähän täällä olen", ilmoitti hän niin vienosti kuin mahdollista.
Sama äänettömyys.
"Minä olen Gustaf, sinun oma Gustaf'isi!" kertoi hän hiukan kovemmin.
Sama äänettömyys, sama jyrkkä äänettömyys.
"Jos et sinä sallikaan minun tulla sisään", jatkoi hän vieläkin kovemmalla äänellä, "niin niin suo minulle kuitenkin tuo kadehdittava onni saada kuulla sinun taivaallista ääntäsi."
Pidättäen hengähdystänsä painoi hän korvansa oveen kuullaksensa myöntymystä tuohon hänen mielestänsä niin vähäpätöiseen pyyntöön, mutta ei hiiskaustakaan voitu kuulla tuosta "taivaallisesta äänestä", ainoa, jonka hän luuli kuulevansa, oli eräs ilkeästi kirisevä ääni, joka vihloi hänen musiikillista korvaansa.
Hiukan suuttuneena kaunottaren oikullisuudesta teki hän päätöksensä ja avasi oven sekä astui äitinsä, kauppaneuvoksen vaimovainajan, entiseen makuuhuoneeseen.
Mitä kohtasi hän siellä?
Avonaisen akkunan, Vaan ei avonaista syliä; taivaan tuulen raitista ilmavetoa, vaan ei tuon kuusitoista vuottaan tytön raikkaita hengähdyksiä.
Ah, elämässä on hetkiä, jolloin arvellaan tuolla anteliaalla Luojalla sittenkin olevan sangen vähän tarjoamista.