Käskyä toteltiin ja, nousten tuon tulisen juoksijaimen selkään, kiiti luutnantti nelistäen maantietä myöten järvelle, ratsastaen kivien, kantojen ja ojien yli.
Hän huusi ja hoilasi sekä kiljui kuin hullu mutta hänen äänensä oli huutavan ääni korvessa.
"Jos hän on hukuttanut itsensä! hukuttanut itsensä!" vaikeroi ratsastaja, laukaten pitkin rantaa, että vesi räiski hänen päällensä.
Puolen tunnin turhan ratsastamisen jälkeen rannalla tuli hän taaskin maantielle. Kentiesi lohdutti hän itseänsä sillä arvelulla, että se, joka aikoo hukuttaa itsensä, voi tehdä sen tarvitsematta pukeutua hattuun ja huntuun.
Hän eteni yhä kau'emmaksi Asplundasta, kohdaten tuon rajun ratsastamisen ajalla monta sekä ajavia että jalkamiehiä, joilla, kysyttynä tietäisivätkö tuosta nuoresta, kauniista naisesta, ei ollut minkäänmoista tyydyttävää vastausta annettavana.
Siten tuli hän Säbyn kievaritaloon, joka oli neljännes penikulman matkalla Asplundan herraskartanosta ja joka nyt vilisi ajopelistä ja hevosista.
Hän kyseli kyselemistänsä mutta yhtä turhaan, ei kylläksi siinä ett'ei kukaan voinut antaa hänelle pienintäkään tietoa; kaikki vetivät onnettomuuden lisäksi suunsa nauruun tuolle nuorelle miehelle joka näytti olevan aavistuksen valtaamana, vaikkei hänellä ollut hätäilemistä muusta kuin karanneesta tytöstä.
Riehuten surusta ja raivosta kääntyi hän vihdoin kotimatkalle ja hän pääsi kotia hyvään aikaan, sillä keskellä pihaa kaatui hänen uljas hevosensa.
Luutnantti ei malttanut katsella tuon jalon eläimen kuolemankamppausta eikä kuunnella talonväen valitushuutoja. Pitäen käsiään kasvojensa edessä syöksyi hän portaita myöten ylös ja huoneiden läpi eikä pysähtynyt, ennenkuin van oli tullut tuohon kirottuun makuuhuoneesen, jonka sohvalle hän heittäysi väsyneenä sekä ruumiiltansa että sielultansa.
Mikä paha henki oli riistänyt tuolta nuorelta, kauniilta ja sivistyneeltä mieheltä kaiken hänen malttinsa ja tyyneytenä, nämät kadehdittavat ominaisuudet joita ei tähän asti mikään ollut voinut häiritä, ei edes niiden monien uhrein kyyneleetkään, jotka ennen olivat liehuneet hänen ympärillänsä kuin perhoset kynttilävalkean ympärillä ja joiden poltetuille siiville ja hänen päällensä kannustaville kuoleman tuskille hänellä aina oli ollut kynttilävalkean kirkas välinpitämättömyys?