Se, näet, että mitä enemmän hän tuli vakuutetuksi menettäneensä tuon nuoren tytön, joka nyt on kadonnut, sitä ihanampana esiytyi tämä hänen sielunsa silmiin tämän harvoinnähty kauneus, tämän tulinen innostus, tämän luottamuksesta ja uskalluksesta niin uhkuva viattomuus.
"Haa! minä lemmin häntä!" huudahti hän puolittain mielipuolena; "hän oli ensimäinen ja ainoa, jota minä olen lempinyt!… Oi, jospa hän palajaisi!… jos hän palajaisi!… niin minä, niin minä… mutta hän ei palaja!… voi minua!… Muutaman hetkisen taivaan edestä tuotti hän minulle ajallisen ja ijankaikkisen helvetin!… voi, voi minua!"…
Hänen silmäyksensä kiintyi nyt sattumasta pukemispöytään, ja hypähtäen ylös syöksyi hän sinne, sillä hän oli huomannut sen kultaisen ristin, jota Amanda oli kantanut ja jonka hän oman kertomuksensa mukaan oli saanut kasvatusisältänsä mennessään ensi kertaa pyhälle ehtoolliselle.
Tämän ristin tempasi hän itsellensä ja suuteli sitä suutelemistansa. Hän otti sen myötänsä sohvalle ja laski uudestaan makuullensa, painaen ristiä rintaansa senlaisella kiivaudella, ikäänkuin tahtoisi hän haudata sen sydämeensä.
Silloin — silloin kuului kävelijän askelia ulommassa huoneessa.
"Hän!" huudahti luutnantti, säpsähtäen ylös sohvalta ilon pyörrytyksen valtaamana.
Mutta askeleet, jotka lähestyivät, olivat liian kolkkavia, raskaita ja kiivaita ollakseen Amandan keijukaisjalan askeleita.
Luutnantti riensi kuitenkin ovelle, mutta vetäysi yhtä nopeasti takaperin sen edestä, joka nyt astui makuuhuoneen kynnyksen yli.
Vieras, joka oli pölyn peittämänä kiireestä kantapäähän, oli keski-ikäinen mies jättiläisen kaltaisesta ruumiinrakennuksesta; mutta hänen kasvonsa hehkuivat kuin tulipallo, ja tässä tulipallossa olevilla silmillä ei ollut minkäänmoista valkuaista. Kaikki oli verta ja liekkejä.
Luutnantti aavisti kuka vieras oli, ja haudan kylmyys tunki koko hänen ruumiinsa läpi.