Se, joka tällä hetkellä olisi nähnyt nuot molemmat miehet, olisi otaksunut heidät kahdeksi patsaaksi, toisen tulesta toisen lumesta, kumpaisetkin joka silmänräpäyksessä valmiit syöksymään toisensa päälle, jolloin toisen voitto oli mahdollinen ainoastansa toisen perinpohjaisella häviöllä…
"Liian myöhään jouduin minä pelastamaan hänen viattomuuttansa", alkoi tulipatsas; "liian myöhään myöskin pelastamaan hänen henkeänsä!… Kaksi on siis mennyttä!… Amanda, lapseni… sinussa oli henki ja viattomuus yhtä… kun jälkimäinen sai surmansa, surmattiin myöskin edellinen."
"Te tiedätte siis… te tiedätte siis!" tankkasi kuvapatsas.
"Kaikki!" vastasi Alm, jonka lukija luultavasti jo on tuntenut; "tuo livréhen puettu konna makasi äsken minun jalkojeni juuressa tuolla ulkona", jatkot hän, "ja kurkkunsa minun kämmenieni välissä tunnusti hän mitä hän tiesi… Mutta te, te tiedätte enemmän, te, ja sentähden täytyy teidän ryömiä nyt minun jalkojeni alla, sillä minä tulen survomaan teidät pölyksi ja poroksi!… Niinhän se on,, Amanda!"
Tätä sanoessansa laski hän kumpaisetkin käsivartensa luutnantin olkapäille, läähättäen hänen kasvoillensa kuumetautista henkeänsä; mutta samassa näki hän kultaristin luutnantin kädessä.
"Se on minun!" huudahti hän, temmaten ristin itsellensä; "miten on se joutunut teidän käsiinne!… te olette ryöstäneet sen kuten kaiken muunkin… Minä annoin sen kerran hänelle… te, te olette myöskin antaneet hänelle ristin, häpeän ja epätoivon ristin, ja sentähden täytyy teidän kuoleman!… Amanda tahtoo sen! Amanda käskee sen!"
Luutnantti tahtoi vetäytyä ovelle, sillä hän vapisi tämän miehen edessä, joka tuon yhä tuhtovan kuumetaudin julmistamana, enemmän oli hornan hengen kuin maallisen olennon kaltainen.
Mutta Alm puristeli tuota nuorta miestä käsivarsillansa ja työnsi hänet uuniin päin, jota vastaan Alm piteli häntä kiinni yliluonnollisella voimalla.
"Minä en voi puollustaa itseäni teitä vastaan, enkä tahdokaan edes", lausui luutnantti, antaen päänsä Vajota; "mutta jos Amanda olisi täällä, vannon minä kaiken pyhän nimessä, että minä laskisin itseni ja kaikki mitä minulla on hänen jalkainsa juureen ja rukoilisin häneltä että puoliso saisi sovittaa mitä rakastaja rikkoi… Niin, herra, minä olen onnettomampi teitä, sillä teillä ei ole mitään katumista, teillä… teidän päätänne ei paina mikään kirous!"
"Amanda ei anna anteeksi", kirisi kuumetautinen, "sillä Amanda tahtoo, että teidän pitää kuoleman. Kuuletkos, Amanda tahtoo, että sinun pitää kuoleman!"