Tätä sanoessansa painoi hän tuota nuorta miestä niin kovasti rintaansa vasten, että tämä oli rusentumaisillansa.
"Ihminen! mieletöin!" huudahti luutnantti, ponnistaen kaiken voimansa päästäkseen irti tuosta kauhistavasta syleilystä, "te tahtoisitte!… haa, te käytte minun kimppuuni omassa huoneessani!… alittakaa… auttakaa!"…
"Ei ole mitään apua, sillä Amanda nukkuu kuolon unta ja että hän heräjäisi, täytyy sinun kuoleman!" lausui houraileva, päästäen vastustajansa ja temmaten lakkaristansa kaksi pistoolia, jotka hän tähtäsi luutnanttia kohden.
"Te tahdotte tappaa aseetointa!" huudahti tämä mitä suurimmassa tuskassa; "haa, se on pelkurimaista… te olette mies, jolta puuttuu rohkeutta!"
"Pelkurimaista! puuttuu rohkeutta!" kertoi Alm, antaen pistoolein vajota ales, sillä järjen valo välähti hänen sekaisin olevassa päässänsä.
"Jos te olette mies, jolla on rohkeutta", jatkot luutnantti, "niin taistelkaamme kuin miehet, rinta rintaa vastaan, teräs terästä vastaan, luoti luotia vastaan!… seuratkaatte minua, minä olen valmis!"
"Niin, niin se on", lausui Alm, tarjoten vastustajallensa toisen pistoolin; "osoittakaatte minulle paikka, missä minä saan tappaa teidät ja sitten itse kuolla!… Joutukaatte, ennenkuin Amanda huutaa kolmannen kerran, sillä silloin on se jo liian myöhäistä!… joutukaatte, joutukaatte!"
Luutnantti piiloitti pistoolin lakkariinsa ja lähti makuuhuoneesta vakavilla askelilla ja taisteluhalusta hehkuvin poskin.
Tämä muutos asiassa oli hänelle tervetullut. Tarvittiin kuoleman leimaus puhdistamaan tuota ummehtunutta, kovin kokoonpuristettua ilmaa hänen ruumiissansa. Tykkänänsä hengittämästä lakkaamisen piti hän parempana kuin puolittain hengittämisen, ja tämä tilaisuus saada kääntää sen epätoivon, joka raateli hänen omaa rintaansa, toisen sydäntä kohti tuntui hänestä tällä hetkellä ei ainoastansa lohdutukselta vaan myöskin nautinnolta.
Sentähden astui hän ulos portista puutarhaan uljailla askelilla ja pää pystyssä.