Alm seurasi häntä pistooli kainalossa ja silmäys kiinnitettynä edelläkävijään, mutisten joukon epäsäännöllisiä ääniä.
Näin astuivat he puutarhan läpi ja kulkivat tuon juhlallisesti koristetun kaikupaviljongin läpi, josta kuului riiteleväin äänien kiivas sorina, jotka vihdoin voitti eräs kimakka miehen ääni. Mutta noilla kummallakin herralla näytti olevan silmiä ainoastaan toistensa varalla, jonka vuoksi he jatkoivat matkaansa puiston kaukaisempiin osiin pysähtymättä hetkeksikään siitä melusta, joka tuli paviljongista.
Jos heillä sitä vastoin olisi ollut aikaa heittää silmäys paviljongin seinäin sisäpuolelle, olisivat he joutuneet katselemaan sangen omituista ja kummallista näkyä.
Joukko palvelijoita ja talonpoikia kummastakin sukupuolesta tunkeilivat mainitussa paviljongissa ruhtinaallisesti katetun kahvipöydän ympärillä, jonka yhdellä puolella ja nojaten selkäänsä erästä kukilla koristettua tuolia vastaan seisoi eräs henkilö, joka oli sangen eriskummainen nähdä.
Kysymyksessä olevalta henkilöllä, joka oli laiha ja kuivettunut milt'ei kuin luuranko, oli yllänsä nuttu, joka, vaikka olikin sangen puhdas, oli niin väljä että siihen olisi voinut mahtua kaksi kertaa sen henkilön ruumis joka sitä nyt kantoi. Melkein sama oli housujenkin ja lasin laita, jota viimeksimainittua hän muutteli yhdeltä korvalliselta toiselle, koska se, ollen keskellä päälakea epäilemättä olisi vajonnut kasvojen yli leukaan asti.
Mutta eipä se ollutkaan hänen pukunsa, joka näytti enimmin eriskummaiselta, vaan ennemmin henkilön puhumistapa ja viittoileminen vasemmalla kädellänsä, sill'aikaa kuu hänen oikeansa riippui liikkumattomana punaisessa kaulahuivissa, joka oli sidottuna hänen kaulansa ympärille. Välistä, eli niin usein kuin hän veti henkeänsä, maisteli hän eräästä kullatusta, intialaisesta porsliinikupista, josta tuon livotetun mokkapannun höyry niin hyvänhajuisena tuoksusi, kosketellen samassa sormillansa milloin paisuvaa sahramileivosta, milloin mantelinsekaista sokerileipää, milloin hehkuvia viinirypäleitä ja milloin kultaisia orangihedelmiä, maistellen kaikista, koska hän ei voinut ahmaista kaikkia.
"Niin se nyt on, kuin minä sanon, hyvät ihmiset!" puhui hän; "minuahan varten tämä juhla on toimitettu… lapsi-hyväni! kuinka minun sydämeni riemuitsee, nähdessäni teidät ympärilläni. Mutta älkäätte silmäilkö niin ahnaasti kahvikuppeja, sillä kahvi on hermoja heikontava juoma, joka tärvelisi teidän ruumiinne, nämät sillin ja perunan voimakkaat luomnkset!… Älkäätte myöskään vilkuko saaliinhimoisesti etelän vietteleviin hedelmiin, sillä ne pilaisivat teidän hampaanne, nämät tuumanpaksuisen kauraleivän uskolliset asekumppalit! Ainoastansa teidän herrojenne ja isäntienne varalta puristetaan mehu viinirypäleistä ja syntyvät sokerileipojat."
Yleinen tyytymättömyyden sorina keskeytti puhujaa, 'joka käytti tätä keskeyttämistä täyttääksensä avarat lakkarinsa muutamilla kourallisilla sokeria.
"Miksi te nurisette, lapseni?" jatkoi puhuja, voittaen äänellänsä sorinan; "ettekö tiedä, että teidät on luotu enemmän taivasta kuin maata varten!… Maan päällä pitää teidän kärsimän ankara kuritus… voidaksenne sitten taivaassa oleilla kuin kultaan vajotettu helmi… Siellä annetaan teille suurukseksi ryytileipää siirapin kanssa, päivälliseksi rasvaan kastettuja vehnäviipaleita ja illalliseksi paksukuorista puuroa sekä naula voita henkeä kohdin, ja ken voi luetellakaan kaikki ne ryypyt, jotka tulevat kulkemaan miesi mieheltä teidän joukossanne!… Älkäätte siis katselko karsaasti meihin, jotka parempia olemme, vaan sallikaa meidän pitää maa, niin lupaamme me jättää teille taivaan!"
Näin lausuttuansa vei puhuja tuon suuren, hopeaisen kerma-astian huulillensa ja tyhjensi sen pohjaan asti. Ne kuuntelijat, jotta olivat tunteneet itsensä puhujan antamista selityksistä taivaasta sekä liikutetuiksi että lohdutetuiksi, eivät kuitenkaan voineet tyyninä nähdä kerma-astian surkeata kohtaloa, vaan rupesivat uudestansa nurisemaan ja uhkailemaan tuota väljään nuttuun puettua nälkäläistä, jonka mielestä ei kahvit, sokerit eikä kermat y.m. näyttäneet pyhiltä.