"Vaiti, minun lapseni ja alustalaiseni!" huusi puhuja; "eikö kukaan teistä muista majori- ja hänen vaimovainajatansa?… eikö kukaan teistä muista pientä Kristian-herraa, joka hosui palvelijoita kasvoille sillä kauniilla kultaruoskalla, ilman että nämät siitä laisinkaan valittivat, sillä he olivat yhtä iloisia ja onnellisia kuin ennenkin?… Ah, niitä entisiä hyviä aikoja!… Kirotut olkoon nuot ranskalaiset vallankumoukset! ne ovat turmelleet teidän hyvät taipumuksenne ja siveät tapanne sekä… Mitä näenkään ma tuolla?… Sampanjaa!… ah, onpa kau'an siitä kuin sinä hohdit minulle! katsokaatte kuinka se loistaa, ystäväiseni!… loistaa kuin juoksijain kuninkaallisesta tallista… ja jos sinä olet juoksijain kuninkaallisesta tallista, autat sinä minua, että saan juoda entisten hyväin aikojen maljan… maljanne, lapseni ja alustalaiseni!"
Tätä sanoessansa napautti hän pullon hopeaisen kaulan pöydän syrjään sekä vei kaulattoman sampanjapullon suullensa ja joi huolimatta noista terävistä epätasaisista reunoista tahi lasisirpaleista, jotka rasahtelivat hänen huulillansa, kaikkien katselijoiden erinomaiseksi kummastukseksi ja peljästykseksi.
Jo oli hän tyhjentänyt pullon viimeiseen pisaraan asti; jo oli hän ottanut käteensä toisen, kun hän sattui vilkaisemaan ulos eräästä kaikupaviljongin aukinaisesta akkunasta. Äkkiä työnsi hän luotaan ottamansa pullon ja tarttui sen sijaan kiinni akkunanpieleen, heitti itsensä ulos paviljongista, eikä häntä enään näkynyt.
* * * * *
Asplundan avaran puutarhan perällä oli siihen aikaan luonnon teaatteri, joka oli pienoiskuva Drottningholm'illa olevasta. Tämän nurmisella näyttämöllä seisoi kaksi miestä vastakkain noin parikymmentä kyynärää välillänsä.
Molempienkin silmät olivat tähdätyt taivaslaelle milloin aurinkoa, milloin erästä pilvenhattaraa kohti, joka lännenpuolelta lähestyi tuota isoa kirkasta taivaankappaletta. He olivat keskenänsä sopineet, että kun pilvi oli ennättänyt peittää auringon, laukaisisivat kumpikin pistoolinsa toinen toistansa vastaan.
Kaksintaistelut ovat harvinaisia meidän isänmaassamme, eikä siinä ole kenellekään ihmisyyden lakien uskonnon ystävällä valituksen syytä. Mutta ei käy kuitenkaan kieltäminen senlaisia loukkauksia ja rikoksia tapahtuvan, joihin lain käsi ei voi ulottua ja joiden rankaisemisessa ijankaikkisen kostajan käsivarsi on liian hidas vieläpä jää kentiesi rangaistus joskus siksensä täällä ajassa. Yhdessä ja toisessa, jonka tunne tahi tarvis pikaisesta rankaisemisesta on suurempi kuin hänen malttinsa ijankaikkisen koston tyynessä odottamisessa, voi herätä kysymys, josko on yhtäpitävää yleisen oikeuden perusteen ja erittäinkin yhteiskunnallisen turvallisuuden kanssa, että konnan annetaan vaeltaa kammoittavalla tiellänsä sentähden, ett'ei la'illa ole minkäänmoista kahletta hänen kätensä eikä taivaalla mitään salamaa hänen päänsä varalta. Mutta eikö kansalaisten ylenkatse ole kylläksi riittävä rangaistus? väittänee ehkä joku. On kaiketi, mutta eikö olla nähty senlaisiakin ihmisiä, jotka säätynsä ja rikkautensa nojalla eivät luule tarvitsevansa pitää lukua kansalaistensa ylenkatseesta ja todella siinä onnistuvatkin, koska sen, joka on rikas ja mahtava, ei tarvitse kerjätä ystäviä eikä ihmettelijöitä, etenkin kun on laumottain ihmisiä, jotka latkiessansa kestitsijän viinejä, eivät huoli, josko se on puserrettuna viattomasta rypäleestä tahi viattomasti muserretusta ihmissydämestä. Mutta, väitetään taaskin, mitä voitetaan yksityisellä kostolla? Eikö yhtä helposti voi tapahtua, että konna menee voittajana katutaistelusta, jättäen syyttömästi loukatun taistelutantereelle? Myönnetään; mutta eikö täten synny uusi rasitus tuolle varhemmin tahi myöhemmin heräjävälle omalletunnolle siten, että, sen sijaan kun olisi pitänyt parhaimman vointinsa mukaan koettaman korvata loukatulle kaiken sen pilkan ja onnettomuuden, joka hänelle on aikaansaatu, kukkuroidaan pahuuden mitta ottamalla tuolta syyttömältä hengenkin? — Olkoon kuitenkin kaukana meistä, että tahtoisimme järjellä puollustaa mitä ainoastansa tunteella on käsitettävä; mutta varmaa on, että niissä maissa, joissa kaksintaistelut ovat jokseenkin tavallisia, kurjalla pelkuruisuudella ja salapuremisella ei ole niin suurta valtaa kuin muualla.
Tuo pieni pilvenhattara läheni yhä auringon loistavaa kehää ja peitti sen vihdoin. Pistoolein suut hymyilivät toisillensa. Luutnantti kohotti Vasempata kättänsä. Molemmat laukaukset pamahtivat. Linnut lähellä olevissa puissa lensivät pois mykistynein kielin. Tupruten seurasi näitä harmaansininen ruudinsavu. Tuo pieni pilvenhattara liihoitteli pois auringon itäpuolella ja tämän valoisat säteet kohtasivat nyt Vihriäistä näyttämöä yhtä kirkkaina kuin ennenkin.
Luutnantti oli antanut oikean käsivartensa vajota ales ja seisoi liikkumattomana tuijottavin silmin. Kamarikirjuri oli myöskin vajottanut sen käsivarren, jonka käsi piteli pistoolin pontta, mutta hänen polvensa notkuivat ja hänen kasvonsa peittyivät verestä.
"Paetkaa! paetkaa!" lausui viimeksimainittu heikolla, kolkolla äänellä: "paetkaa! ja seuratkoon teitä tästälähin kaksi veristä haahmua yhden sijasta!"