Rytisevä ääni kuului pensaista ja näiden välistä pistäytyi näkyviin laihat, vaaleat kasvot aivan kaikupaviljongissa puhujan kasvojen näköiset.
Luutnantti syöksyi pois taistelutantereelta ja katosi ikäänkuin olisi häntä jo nuot kaksi veristä haahmua seuranneet. Mutta Amandan kostaja vaipui verisenä maahan tantereen nurmelle ja kukkasille.
* * * * *
Ja hän, tuo petetty, tuo surkuteltava, missä oli hän tällä hetkellä? Makasiko hän kentiesi meren pohjalla, laineiden petollinen välkyntä sammuneen silmäyksensä edessä? — Tahi harhailiko hän maan päällä ja, jos niin oli, mille tuulille uskoi hän silloin syvän surunsa? minkä metsien suhinaan yhdisti hän sydämensä valituksen?
Ihana Amanda-raukka!
Kolmas aikakausi.
Lemmennäyttelijätär.
"En uskoon vaali valon temppel'tulta!
Ja jalone — ain' ollen sama silti"
Nicander.
Kahdeskymmenes luku.