"Tänään olen ollut ahnaampi kuin haj-kala", jupisi kamarikirjuri itseksensä, maksaen velkansa päivällisestä; "onhan anteeksi antamatointa syödä, että ollaan juuttumaisillansa, niin kau'an kun on lähimäisiä, jotka ovat luurangon näköisiä… Sillä, mitä minun päivälliseni tänään on maksanut, olisi tuollainen köyhä vaivainen voinut elää viikkokauden. Hauskaa on kuu vatsa on täynnä, mutta vieläkin hauskempaa olisi, jos voisi olla vakuutettu siitä, ett'ei ole ketään toista, joka näkee nälkää."
Sitten otti tuo hyväluontoinen kamarikirjuri lakkinsa ja lähti pois
"Norjan vaakuna" -nimisestä ravintolasta.
Kolmas luku.
Maisteri.
Etelämalmi on kieltämättä terveellisin Tukholman monista kaupunginosista ja sen vuorilta ja kukkuloilta näkee moninaisia, vaihettelevia tauluja, joissa on lehtoja, vesiä, rakennuksia, kirkkoja ja kirkontorneja sekä kauppakaupungin koko vilkkaan elämän.
Olipa aika, jolloin tämä kaupunginosa oli, mitä pohjoismalmi nyt on, nimittäin kaikkein komein kaupunginosa, ja kerrotaanpa kuninkaan Kaarle X:nen aikoneen muuttaa sinne hallituksen ja valtakunnan virastot ja varustaa se linnoituksella.
Miksi tätä järkevätä aikomusta ei pantu toimeen, on tietämätöintä; mutta varmaa on, että kysymyksessä olevassa kaupunginosassa nyt enimmästänsä asuu köyhää väkeä, ja että se on monelle, jonka koti on pohjoisessa kaupunginosassa, niin sanoakseni, tuntematoin maa, sillä välin kuin ylellisyys, rikkaus, ja komeus viihtyy nimenomaisen Kaupungin muurien sisällä, joka on ahdas ja terveydelle haitallinen, sekä pohjoismalmilla, joka kaupunginosa on alhaisella maalla, eikä salli monta tilaisuutta raittiisiin hengenvetoihin ja elähyttäviin ilmavaihtoihin.
Mutta kentiesi onkin kohtuullista, että köyhempi väki, jonka täytyy olla vailla niin monta elämän suloisuutta ja nautintoa, kumminkin on saanut raittiimman ja terveellisemmän ilman osaksensa, ja että ne, joihin paremmissa varoissa olevat lähimäisensä katsovat olan takaa, voivat vuorostansa katsoa ales kallioilla ja vuorilla olevista kotkanpesistänsä näiden päälaelle.
Yksi näistä kotkanpesistä oli n.s. Jörgen'in talo, joka, ollen nyt jo palanut, oli siihen aikaan pieni, yksityinen, ransistunut kivirakennus siihen kuuluvine puutarhatilkkoineen ja sijaitsi eräällä Skinnarvik'in korkeimmista kukkuloista, pohjoispuoleinen vuorensyrjä, louhinen ja autio, on niin jyrkkä, että vuoriakin kulkemaan tottunut vaeltaja, joka äkkijyrkältä rannalta tahtoi kiivetä sen huipulle, olisi pitänyt sitä rohkeana yrityksenä ja miettinyt kauan, ennenkuin hän olisi uskaltanut tehdä koetuksen. Mutta kummallakin puolella tätä milt'ei mahdotointa jyrkkyyttä ja melkein keskellä vuorenharjaa on moniaita pengerryksiä, joissa vielä tänäkin päivänä on joitakuita kurjia hökkelejä, jotka yhä uhkaavat syöstä itsensä ja asukkaansa Mälarin aaltoihin, mitkä saaliinhimoisina vyöryvät kallion juurella, kun myrskyn siivet viuhtovat sen kukkulalla.
Syyskuun ilta oli käsissä, peittäen pimeällä hunnullansa maata ja vettä, kukkuloita ja laaksoja, kun muuan yksinäinen vaeltaja pysähtyi mainitun huoneuksen matalalle portille, sateenvarjo levitettynä päänsä yli, sillä vettä valui ikäänkuin kaatamalla ales synkistä pilvistä.