"Satakaksikymmenmiehistä", oikaisi vanki, "sillä minä en voi tietysti laskea tähän lukuun sitä osastoa työvahdeista, joka läksi pois tänä aamuna linnasta, enkä sitäkään, joka saapuu tänne vasta huomena… Yhtä vähän voin minä laskea siihen niitä kuuttakymmentä miestä, joita vilu- ja kuumetaudit pitävät kytkettyinä sairasvuoteella… Tuo vilutauti onkin mitä onnettominta, herra päällikkö."
Päällikkö, joka tavallisesti oli sangen hyväntahtoinen ja leikkisä miesi, vaikk'ei hänen kanssansa siitä, kun asia sattui, ollut leikitteleminen, tähysteli vankia hiukan hämmästyneillä kasvoilla..
Vastoin tavallisuutta oli vanhat työvahdit saaneet marssia pois, ennenkuin uudet olivat ehtineet saapua, joka seikka yhteydessä monen sairastamisen kanssa todellakin vähensi sotavoiman siihen lukuun, jonka vanki oli maininnut.
"Ja se, joka nyt sanoo vankien olevan aseettomat", jatkoi Broms, "ei sano suinkaan samaa tänä iltana tahi yönä."
Päällikkö laski äkkiä oikean kätensä pöydällä olevaan soitinkelloon.
"Mitä armollinen herra päällikkö aikoo?" kysyi Broms, tarkastaen vanhuksen kaikkia liikkeitä.
"Minä aijon antaa käskyn, että kaikki holvit ja vangit mitä tyystimmin tarkastetaan ja minä tahdon itse olla saapuvilla silloin", vastasi päällikkö.
"Olkaatte sitte niin armollinen, että annatte samalla kertaa käskyn, että jos pieninkään halkeama holvissa huomataan tahi puukon teräkään sieltä löydetään, minulle annetaan sata raippaa tahi minut suljetaan kuukaudeksi pimeään koppiin."
"Sinä luulet siis…"
"Etten ikänäni ole ollut niin kaukana pähkinäkepistä enkä pimeästä kopista, kun nyt olen", keskeytti Broms; "myöskin luulen minä", lisäsi hän, "että jos tarkastus toimitetaan tänään, ja vankein epäluulo siten herätetään, ei sillä voiteta mitään muuta, kuin että kapina pannaan toimeen sitä suuremmalla varovaisuudella."