Pian huomasivat he rannan ja pienen venheen, jossa oli eräs vaimoihminen.
Broms riensi tovereinsa edellä venheen luokse ja tarttuen siihen huudahti hän:
"Saara! Saara!"
"Broms! Broms, ukkoni!" huusi vaimo, nousten seisovallensa venheessä.
"Vaiti, Saara! älä huuda niin kovasti!" varoitti häntä mylläri, "laske tämä kivääri venheeseen… Oletpa sinä kelpo vaimo, Saara!"
"Onko teitä kolme!" virkkoi vaimo, joka nyt älysi myllärin toverit; "onko tarkoitus, että te kaikki kolme astutte venheesen?"
"Kyllä se niin on, Saara-kultani", ilmoitti Broms, "sehän on selvä asia, se!"
"Mutta venhe kannattaa tuskin kahta henkeä tyynelläkään ilmalla… ja nyt tänlaisessa myrskyssä!" vastusti Saara; "oletko mieletöin, ukkoseni!… hukummehan me joka ainoa."
"Vaiti ja tuo venhettä hiukan lähemmäksi!" käski mylläri, silmäillen vaahtovaa merta.
"Mutta olihan kirjelapussa, jonka minä sinulle tänään lähetin, sanottuna, ettei venhe kanna useampaa kuin kaksi henkeä ja tuskin niitäkään!" intti ämmä.