Tuo matkustavainen herra, huomattuaan kaiken avun siinä paikassa turhaksi ja käskettyään talonpoikaa jäämään vaunujen luokse, otti ylös maasta paljastetun sapelin, joka oli temmattu häneltä pois taistellessansa rosvon kanssa, ja riensi metsään pelastajansa avuksi.
Tämä tuli pian häntä vastaan.
"Tuo kirottu lyhty sammui!" jupisi nahkakaapuun puettu totesi; "ilman sitä seikkaa olisin minä kyllä saanut konnan kiinni… Olipa sangen ikävää, että hän pääsi kynsistämme… Mutta minä näen teillä olevan aseita… kuinka päästitte te hänet näin kimppuihinne?"
"Minä olin sattunut nukahtamaan vaunuissa", vastasi toinen, "kun heräsin laukaukseen, joka sattui minun ajurinlaudalla istuvaan palvelijaani… silmänräpäys tämän jälkeen paiskattiin talonpoika maahan, hänkin haavoitettuna… Minä nousin heti vaunuista ja ampusin rosvoa, mutta ampusin väärään… sitte aijoin minä käyttää sapelia, kuu minut samassa lyötiin kumoon, ja sapeli väännettiin minun kourastani… tuo konna mahtaa olla liitossa perkeleen kanssa, sillä minä osaan kerskailematta jokseenkin pidellä asettani", lisäsi hän jonkinmoisella itseensäluottamuksella.
"Te tapasitten yhden julmimmista heittiöistä, kuin ajatella voi."
"Kuuluupa siltä, kuin te tuntisitte sen konnan."
"Minä kuulin hänen nimensä… hän on eräs elinkautinen vanki
Karlsten'in linnasta… Mutta miten teidän palvelijanne laita on?"
"Hän on kuollut… suuri vahinko; herraseni!… hän on ollut kau'an minun palveluksessani."
Molemmat herrat olivat nyt ennättäneet vaunuille, jonka luona toisetkin ajopelit jo olivat ja joissa istui tuo vapiseva kyytipoika.
Nahkakaapuun puettu miesi kumartui palvelijan ruumiin yli ja tutki hänen haavaansa.