Pilvet, jotka tähän asti olivat peittäneet öisen taitoaan ja kostuttaneet maan sadevirroilla, olivat hälvenneet puoliyön aikana. Ihana kuu, jolla ensimäisenä yön puoliskona oli ollut lailliset esteet — sillä kukapa olisi uskaltanut lähteä ulos senlaiseen ilmaan! — esiintyi nyt kaikessa komeudessansa. Vaikka sitä ennen sangen tyytymätöin sateen jumalaan, kävi se kuitenkin nyt sangen mielellään soville hänen kanssansa nähdessään nuot monet ja uudet pienet kuvastimet jotka hän oli sijoittanut noiden suurten ja tavallisten kuvastimien väliin, joten koko maa näytti yön kuumottavasta immestä yhdeltä ainoalta jättiläisen suuruiselta kuvastimelta, joka nimenomaan oli tehty hänen pukemispuuhiansa varten. Loistaen ilosta tämän suuren kohteliaisuuden vuoksi, riensi se kurkistelemaan palatseihin ja majoihin, joko ilmoittamaan iloansa lemmikeillensä tahi pyytämään anteeksi myöhäistä tuloansa.
Mutta unen jumalainen, kuun vanha kadehtija ja vihollinen, on jo asetellut lemmikkijen ja sen välille unten kirjavan verhon, joten se milt'ei kaikkialla, mihin vaan katsotaan, huomaa ummistettuja silmäluomia, ja jos joku silmä onkin auki, näkee se enimmästänsä siinä omantunnon- tahi ruumiinvaivojen synkkiä ilmiöitä. Silloin katoaa sen riemu, silloin vaalenee sen hipiä vielä enemmän, ja sentähden onkin se tavallisesti niin synkän ja alakuloisen näköinen sydänyön kolkkoina hetkinä.
Tuo äskenmainittu vieras "Prinssi Kaarlon hotellissa" oli ainoa, joka hiljaisella, syvällisellä viehätyksellä vastasi sen silmäyksiin. Hän seurasi kau'an silmlllään sateiden turhamaista leikkiä pöydällä, istuimilla ja seinillä. Hänestä näyttivät ne niin erinomaisen hyvin viihtyvän tuossa kohtalaisessa matkustajienhuoneessa ja rupeavan heimolaisiksi niille puhtaille muistoille menneistä ajoista, jotka olivat heränneet hänen sielussansa, sillä jota kau'emmin hän silmäili kuun säteitä, sitä heleämmäksi näyttivät ne hänestä muuttuvan.
Hän vajoutui tuohon ihanaan havaintoon ja vastusti kau'an unen jumalaista. Mutta tämä ei anna lii'an kau'an vastustella itseänsä. Voittamattomana laski se vihdoin kätensä noille vastahakoisille silmäluomille ja rangaistukseksi siltä, että hänelle oltiin rohjettu tehdä vastarintaa, piti hän nukkujan sielun silmäin edessä unien mitä synkimmän verhon.
Unta näkevä oli seisovinansa vuorella, myrsky ja ukkonen päänsä päällä, parhaillaan hänen seisoessansa ottamatta ainoata askeltakaan mereen putoamisen pelosta, joka meri rajuna meurusi vuoren juurella, viilsi synkkää taivasta salama, joka läheni häntä vuorella. Mitä lähemmäksi se tuli, sitä selvemmän, tultasuitsuttavan lohikäärmeen muodon se sai. Unta näkevä alkoi taistelun tämän louhikäärmeen kanssa, joka lopulta lingoitti hänet vuorelta ales mereen, mutta vyörytti aaltojansa hänen päänsä yli. Hän vajosi syvyyteen kärsien kuolon tuskia voimatta kuitenkaan kuolla. Hän hapueli meren pohjassa, turhaan koettaen päästä ylös syvyydestä; sillä hänestä tuntui ikäänkuin olisi hänen ruumiinsa tullut raskaaksi kuin se vuori, jolta hän oli tullut syöstyksi ales. Silloin huomaisi hän koralli- ja näkinkenkäalustalla uinailevan tytön. Amanda! huusi hän ja lankesi polvillensa uinailevan viereen. Amanda on kuollut! vastasi tyttö, avaten silmäluomensa. Mutta noiden ennen niin välkkyväin silmäin sijasta ammoitti nyt polvillansa olevalle kaksi kuoppaa täynnänsä multaa, ja missä ennen oli ollut tuon tummansinisen silmäterän paikka, oli nyt jähmettynyt kyynel, jota meri turhaan koetti liuvottaa. Silloin unohti polvillansa olija omat kuolon tuskansa ja itki katkerasti uinailevan tytön takia. Itke! itke! huudahti hän, sillä mitä meri ei saa aikaan sen saa sinun kyyneleesi! ja silloin näki polvillaan olija tuon mustan mullan vähitellen valkenevan kunnes se muuttui mitä valkoisimmaksi emaljiksi, ja miten tuo jähmettynyt kyynel alkoi pehmitä ja kuultaa sinertävälle, kunnes se vihdoin hymyili autuaallisella hymyllä polvillansa olijan silmään. Amanda elää! huudahti hän. Niin, Amanda elää! vastasi tyttö ja laski kätensä hänen kaulallensa, hän elää sinun kanssasi, sillä sinun kyyneleesi ovat sovittaneet hänet elämän ja Jumalan kanssa! Samassa kuului kiljuminen. Älä pelkää! sanoi tyttö, Jumalan rakkaus asuu merenkin syvyydessä, ja sen yli ei ole meren peikolla minkäänlaista valtaa. Tahtoisitko sinä seurata minua elämään ja auringonvaloon? kysyi polvillansa olija, joka tunsi jäsenensä vapautetuksi tuosta kiviraskaasta painosta. Niin, niin, sinun kanssasi elämään ja auringonvaloon! vastasi Amanda.
Mutta luultavasti arveli unen jumalainen rangaistuksen tulevan lievemmäksi, kuin hän oli aikonutkaan, sillä samassa tempasi hän verhon pois ja nosti kätensä nukkujan silmiltä, tahi heräsi nukkuja jyrystä, joka syntyi siitä, että matkustajahuoneen ovi aukeni.
Makaaja aikoi nousta sijaltansa, sillä hän luuli oven, jonka hän oli unohtanut sulkea, tulleen avatuksi jostakin akkunassa syntyneestä ilmavedosta, kun hän tunsi vointinsa ikäänkuin hervaantuneeksi nähdessään pitkän, kuun valaiseman haahmon, joka näyttäytyi kynnyksellä.
Matkustaja hieroi silmiänsä tietämättömänä, oliko hän valveillansa, vai vieläkö hän uneksi, mutta kun hän taas katseli avosilmin, näki hän selvään, kuinka tuo valkoinen haahmo vitkallisesti kulki ovelta huoneesen ja läheni akkunan edessä olevaa pöytää.
Haahmo oli vaimon kaltainen, mutta sen kasvot olivat kuun säteiden valaisemina kauniin kasvojen näköiset ja nuot runsaat, valkoiset karrtkkaat, jotka liehuivat hänen ympärillänsä, olivat käärinliinan kaltaiset.
"Kuka se on?" kysyi matkustaja enemmän vakuuttaaksensa itseään, että hän oli hereillä, kutu tyydyttääkseen uteliaisuuttansa.