Vastaukseksi tälle milt'ei tietämättä tehdylle kysymykselle tuli seuraava, mutta ihmeellisen suloisella äänellä laulettu laulu:
"Mist' ainainen tää ikävöiminen?
Ma kauas tuonne taivaan sinehen
Luon kyynelsilmin katseeni. 'Oi tuolla',
Ma mietin, 'tähtitarham puolla
Edeni on mulla'."
Matkustaja vaipui ales patjoille. Hänen kielensä kangistui ja kylmä hiki peitti hänen otsansa. Vapisevin käsin veti hän peiton päänsä yli; pidättäen henkeänsä kuulteli hän vaan.
Hän kuuli kuinka pöydällä olevia papereita kosketeltiin. Hän luuli myöskin kuulevansa, kuinka joku nykäsi kellon periä ja helyjä, jotka, kuten jo tiedämme, olivat papereiden vieressä.
Vihdoin rohkasi hän itsensä, veti peiton päänsä päältä ja nousi uudestaan istuvillensa vuoteella.
Silloin näki hän tuon valkoisen olennon kääntyvän pöydältä ja akkunalta ja kulkevan yhtä vitkallisesti kuin ennenkin takasin ovelle.
"Kuka se on?" kysyi hän toistamiseen hiukan korkeammalla ja jyreämmällä äänellä.
"Puro juoksee läpi laaksoloiden,
Kaivattua äidinkieltäin soiden,
Metsät tummat järven lailla päilyy,
Puut humisee, muistoissain kaikki säilyy,
Muinaishaahmut häilyy."
Tätä laulaessansa katosi tuo valkoinen olento ovesta, joka sitten sulkeutui.
Matkustaja, joka selvään kuuli avainta väännettävän, tuijotti kau'an oveen, jonka peilejä kuu uudestansa valaisi, tuijotti kau'an oveen, kuvaten niihin ensimäisiä kirjavia kuviansa.