"Ei, ei! se ei ollut unta!" pukahti hän ja hyppäsi laattialle. Hän aukasi oven ja katsoi etehiseen. Kumotttava kuu valasi tätäkin ja noita siitä johtavia monta ovia, mutta ei mitään muuta merkillistä kuulunut eikä näkynyt.
Sitten, otettuansa avaimen ovesta ja suljettuansa oven, riensi hän akkunan vieressä olevan pöydän luokse. Paperit olivat samalla paikalla ja samassa järjestyksessä, johon hän ennen maata mentyänsä oli ne pannut. Pöydällä oli myös hänen kultakellonsakin.
Miettien tuota kummallista näkyä palasi hän vuoteellensa ja laskeusi maata. Tuo valkoinen olento, joka on mennyt hänen makuuhuoneestansa, ei kadonnut kuitenkaan hänen unelmistansa.
Kahdeskymmenesneljäs luku.
Kultaristi.
Kun matkustaja toistamiseen heräsi, seisoi palvelijatar hänen vuoteensa vieressä, kirja kädessänsä.
"Tahtooko herra pian kahvea?" kysyi hän.
"Onko jo aamu?" lausui vieras, kääntäen kasvonsa akkunaan, jonka lävitse kirkkain syysaurinko kurkisteli sisään huoneesen.
"Hoh, kello on jo lyönyt kymmenen", vastasi palvelijatar.
"Jo kymmenen… ja minun kun piti oleman ulkona kello yhdeksän. Jos te olisitte herättäneet minut, olisitte tehneet minulle suuren palveluksen."