"Sitä parempi!… minä sanon sinulle, että minun taskuni kohta ovat senlaiset, kuin jos ne olisi juuri äsken tulleet räätälistä."
"Joko rahat ovat lopussa?" kysyi Saara, syöden ahkerasti ruokaa.
"Kyllä ne lopussa ovat… Kuinka kau'an luulet pelkän kolmekymmentä riksiä riittävän?… Ja sittenkin oli se Tukholmasta tuleva posti, Jumala paratkoon… Kyllähän siellä vekselejä oli, mutta luulevatko ne elukat minulla olevan vekselikonttooria!… Mikä huono onni!… Ja eilen sitten!… Mutta se oli oma syyni… jos minä ensin olisin kuristanut kurtusta, ennenkuin tunnustelin lompakkoa, olisi se ollut tehtynä; mutta minä annoin sen junkkarin jutella ja menetin aikaa… jutteleminen ei kelpaa, kun on jotakin tärkeätä tehtävänä… Ja että sen toisen piti tuleman!… kaksi matkustajaa yht'aikaa, ja senlaisessa ilmassa, sillä ajalla vuorokautta, eikö se ollut saatanan huono onni?… Minulla on enkelin kärsivällisyys, mutta se oli enemmän, kuin enkelikään voi sietää!"
"Olehan huoleti, Broms-kultani!" lohdutti vaimo; "ensi yönä tulee käymään paremmin."
"Noh, annapas kuulua, kaunokaiseni… Mutta jos sinulla ei ole tarpeeksi syöttiä ongessasi, niin älä heitä sitä järveen, sillä tänä iltana minä olen huonolla tuulella, kuten näet."
"Kultaa ja hopeata yltäkyllin, usko se."
"Hopea on liian paljo tilaa ottavaa… sitä on vaikea kuljettaa mukanansa… Ahneus ei saa pettää viisautta… hiiteen hopea, niin kau'an kuin on kultaa!"
"Hohtokiviä ja kalliita helmiä, ukkoseni!"
"En ole milloinkaan ennen nähnyt senlaisia… mutta yksi kertahan tulee olemaan ensimäinen… niitä on tietääkseni helppo kuljettaa… niitä voi ommella vaatteen ja vuorin väliin… järjelliset ja vakavat ihmiset eivät mielellään kanna tuollaisia koristuksia päälläpäin."
"Mutta rahaa sitten"…