"Tehkäätte niin hyvin, matami-hyväni!" kehoitti emäntä, avaten kysymyksessä olevan oven.
"Pyydän nöyrimmästi!" sievisteli matami, astuen perimäiseen huoneesen.
Kohteliaisuus ei ollut, kuten nähdään, karkoitettuna "Mustasta kyyhkyisestä."
"Saara, piru vieköön, kuinka olet viipynyt kau'an!" huudahti tunnettu ääni sisääntulijalle, joka kiirehti saamaan oven suljetuksi jäljestänsä.
"Tulen myöhään, mutta tuon paljon, Broms-kultani!" ilahdutti häntä matami.
Jos ei olisi kuullut ääntä ja nimeä, olisi ollut vaikeata tuntea entistä linnanvankia tuossa luuloitellussa perämies Klint'issä.
Hän oli vaatehittu sangen somaan merimiehen pukuun, vaikka surkuteltiinkin, nähdessään hänen jyhkeää, kömpelöä ruumistansa, niitä touveja ja raakapuita, joissa senlaisen olennon piti riippuman. Broms'in kasvot olivat kuitenkin vaikeimmat tuntea, sillä perämies Klint'in parta oli ajeltu ja hän oli sileä leuvastansa sekä tuon entisen mustan, harjasmaisen tukan sijasta oli hänen päässänsä mitä vaaleimmat kiharat. Tehdäksi tuon vaaleaverisen keikailijan vieläkin täydellisemmäksi olivat nuot pitkät, tummat silmäripsetkin leikatut pois.
"Valkoinen kaunistaa sinua, ukkoseni", imarteli Saara, syöden
Iemmikkinsä silmillään.
"Vai niin, enkö ollut tätä ennen tarpeeksi kaunis poika", vastasi Broms. "Piru vieköön tukantekijän, joka valmisti tämän tekotukan!… se ahdistaa kalloa, ikäänkuin olisi minulla vahanen kotelo päässäni; mutta niin käy aina, kuu täytyy ottaa umpimähkään, kuten sanotaan, eikä malteta valita… Jos sinulla on nälkä, Saara, niin ahmaise tuolta pöydältä, mutta älä anna ruo'an tukkia suutasi!… Jos sinä olet saanut vihiä jostakin, niin piipitä se kuuluviin!"
"Ole sinä varma siitä", vastasi Saara, istahtaen pöydän eteen, jolla oli viinaa ja haukkapalaa "Mustan Kyyhkyisen" parasta.