"Hyvin kyllä, eukkoseni!… Kun minä otan miestä tukasta ja puserran sielun hänen ruumiistansa, ei se koske minuun enempää, kuin jos repisin paperiarkin kahtia. Mutta postipaperi-parkaa, tuollaista pientä höydettä, joka liehuu pois, kun siihen vaan puhaltaa .. sanalla sanoen, minä en tee mielelläni väkivaltaa naiselle."
"Kah, kuinka sinä nyt oletkin tullut herkkätuntoiseksi!" muistutti Saara; "toisenlainen olit sinä ennen, sen olen minä monta kertaa saanut kokea."
"Ystävysten kesken on se tykkänänsä toista", vastasi Saaran rakastaja; "ja muutoinkin et sinä ole ollutkaan mitään postipaperia, Saara…? älä rupea nenäkkääksi siitä!… Minä en tule koskaan unohtamaan, että sinä autoit minut pois Karlsten'istä ja että sinä kuusi vuotta umpeen olet työskennellyt minun vapauttamisekseni."
"Hah, haa! kun minä ajattelen, miten minä petin heidät kaikki!" jatkoi mylläri, nousten istuviltansa ja hykertäen kämmeniänsä, "ja kuinka noloksi mahtoivat tulla, kun minua ei ollutkaan, olen valmis läkähtymään naurusta… Se oli seikkailu, jota ei unhoiteta niin kau'an, kuin Karlsten'in linna seisoo… Tuli tavallansa sääli Frisk'iä ja Olsson'ia; mutta hyvin kaikissa tapauksissa niin, kuin on, sillä tässä maassa ei menesty yhtiöpuuhat… Yksinänsä täytyy olla, jos tahtoo päästä eteenpäin päivällä ja nukkua huoletta yöllä… Mutta asiaan, Saara!" lisäsi hän, istuen uudestansa tuolille hänen eteensä; "miten sait sinä vihiä tuosta aarteesta?"
"Minä olin jälkeenpuolenpäivänä siinä huoneessa, jossa tuo kaunis nainen asuu, ja kurkistelin kellarista ullakkoon asti."
"Kuinka monennessa kerrassa hän asuu?"
"Ensimäisessä."
"Onko akkuna kadulle vai pihaan päin?"
"Neljä akkunata kadulle ja kaksi pihaan."
"Asuuko hän yksinänsä?"