"Hän on teaatterinukke."
"Ja hänen nimensä on?"
"Herra auttakoon, Broms-kultani!" lausui Saara.
"Mitä lajia!… miksi sanot sinä Herra auttakoon?" kysyi tämä, joka nyt oli huoneen perällä ja hiukan kummastuneena kääntyi ympäri sekä tähysteli Saaraa, joka yhä istui pöydän vieressä.
"Aivastithan sinä, ja minä olen aina kohtelias puolestani", vastasi
Saara.
"Piru lienee aivastanut, vaan en minä!" selitti mylläri; "minä luulin sinun iehneesi sen… minä ymmärsin kyllä sinun sievistelysi… Mutta, näetkös, Karlsten'in linnassa unohtuu kaikki kohteliaisuuden lepertelemiset."
Saara heitti ensin kummallisen silmäyksen Broms'iin ja kiinnitti sitten vieläkin kummallisemman vastapäätä ovea olevaan seinään, jonka jälkeen hän taaskin käänsi kasvonsa mylläriin, painaen ummistetuin silmin oikean etusormen suullensa.
Mylläri, joka oli huomannut ja ymmärtänyt hänen osoittelunsa, lähestyi pöytää, jonka vieressä Saara istui.
"Jos et se ollut sinä", alkoi nyt vaimo ääneensä ja iskein silmäänsä omituisella tavalla, "oli se varmaankin joku, joka seisoi kuuntelemassa ovella", jonka jälkeen hänen silmänsä jälleen tähysteli seinää.
"Niin, minä luulin sen tulleen sieltä", myönsi Broms ja meni ovelle, jonka hän aukasi ikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia asian laitaa; mutta hänenkin silmänsä lensivät päinvastaiselle suunnalle.