Joko rupesi hän nyt todellakin arvelemaan, ett'ei taskuvarkaan ilmoitus vaunuista ja elinkautisesta vangista ollut kaikkea perää vailla, tahi vei häntä suloisempi vetovoima sinnepäin, mistä hän tiesi laulajattaren tulevan: kaikissa tapauksissa poikkesi hän syrjään korttelin vasemmanpuoleisessa kulmauksessa, kulki pitkin Paimenkatua, poikkesi vieläkin vasemmalle ja tuli lopulta eräälle pimeälle, ahtaalle kadulle, jonka rajoitti eräs pienempi kivirakennus ja hajoitettu kaupunginvalli.
Aivan oikein seisoivat katetut vaunut kaksine hevosineen ja kuskilaudalla istuvine ajomiehineen mainitun kivirakennuksen portin edustalla, jonka kivirakennuksen kautta oli kuljettava, jos mieli tulla teaatterihuoneesen ja sitten lähellä olevan portin läpi, joka johti hevoisportaille.
"Kuka tulee ajamaan näissä vaunuissa?" kysyi Alm ajomieheltä.
"Mamselli Heuser", vastasi tämä jokseenkin jyrkästi.
"Tuleeko hän piankin teaatterista?"
"Hän tulee pian ja juuri aina hän käyttää samoja vaunuja?" vastasi ajomies.
Alm oli saapunut vaunujen vasemmalle puolelle, mutta tuo ajomies, antaessaan nuot lyhyet sanat vastaukseksi, edelleenkin piti päänsä käännettynä vastakkaiseen suuntaan, jolloin Alm, arvellen tätä miehen omituisuudeksi, otti joitakuita askeleita eteenpäin kadulla voimatta huomata ketään muuta elävää olentoa, miestä tahi naista. Paikka näytti, kuten tuo pienenläntä mies oli vakuuttanutkin, olevan erittäin sovelias kaikenlaisiin pimeyden töihin.
Kello oli noin puoli kymmenen. Joitakuita hämäriä säteitä enemmän kuin puoleksi peitetystä kuusta sattuivat tähän synkkään, kolkkoon seutuun.
Alm palasi takaisin vaunujen luokse, mutta tuli tällä kertaa sattumasta asettaumaan niiden oikealle puolelle.
"Tiedätkö, josko mamselli Heuser palajaa yksin kotiinsa."