"Mutta eihän luu-valo ole laisinkaan vaarallinen, vaikka se on tuskallinen niin kau'an, kun se kestää", lohdutti kamaripalvelija.
"Eihän se juuri vaarallinenkaan ole", myönsi presidentti hiukan levollisempana, "ja onhan minulla, Jumalan kiitos, taitavimmat lääkärit… Oi! kuinka viiltää luissa ja ytimissä!… mukittele minun pohettani, vasempaa pohettani, kuuletko!"
Ström alkoi mukittaa presidentin vasenta pohetta.
"Oletko hullu, ihminen!" huusi isäntä; "luuletko sinä itselläsi olevan rautakangin taottavana!… sinut olen minä saanut syntieni tähden!… Oi! minä en kestä kau'empaa!"
Ström lakkasi mukittamasta ja vetäytyi muutaman askeleen takaperin, miettien itseksensä:
"Jos hän on saanut minut synteinsä tähden, on hän saanut luu-valon avujensa tähden."
"Ah, mitä se oli!" huudahti presidentti äkkiä, säpsähtäen ylös kauhistunein silmin; "rinta, rinta! se nousee rintaan!… Joudu tuomaan lääkäriä, kaikkia lääkärejä!… Oi, Jumalani! kohta olen minä mennyttä!" lisäsi hän pöyhistävän peljästyksen äänellä.
Presidentti tiesi luu-valolla olevan monta tietä, mutta tien rintaan olevan kaikkein vaarallisimman.
Ström soitti, jolloin palvelijoita ja palvelijattaria tuli sisään, jotka, saatuansa käskyn mennä tuomaan lääkäriä, silmänräpäyksessä riensivät ovelle.
Josko presidentti joskus ennen oli tullut ajatelleeksi kuolemaa, jätämme sanomatta. Tavallista on kuitenkin, että niinkau'an kun kaikki käy hyvin, voidaan kuulla sielukellojen soivan ja kohdata ruumissaattoja aamusta iltaan jokaisessa kadun kulmassa sydämen tahi aivojen syiden siltä soimatta surullisempia ääniä, mutta annahan kun itse tullaan sille kohdalle, että hauta on silmäimme edessä, silloin rupeaa soimaan kiireestä kantapäähän, lihan ja veren, luiden ja ytimien läpi ja senlaisella kai'ulla, kuin jos kaikki maailman sielukestot olisivat äänessä, ja vielä kauheammaksi muuttuu kaiku, jos epäilys elämästä kuoleman jälkeen yhdistää tähän hirveän myrinänsä.