Ei mikään syvyys ole synkempi, eikä mitkään aallot raivoisemmat kuin epäilyksen, sillä kuinka onnellisesti luullaankin luikahtaneensa noiden karien, mutta- ja jos sanain, ohitse, jotka kohottavat kuohusta teräviä huippujansa, paiskaa aallot meidät aina kuitenkin takasin näitä vastaan. Ateistilla, joka ei usko mitään, voi tosin vielä viimeisessäkin silmänräpäyksessä olla, ei suinkaan kadehdittava tyyneytensä; mutta epäilijä, joka liehuu uskon ja uskottomuuden välillä, ei voi liittyä kumpaankaan, ei voi etsiä yhtä niin, ett'ei toinen samassa tempaa häntä takasin, ja siksi ovatkin hänen viimeiset hetkensä niin surkeat, niin kauhistavat.
"Mutta jos kuoleman jälkeen olisikin elämää!" huudahtaa Franz Mohr
"Rosvojoukossa"; "jos… ei, mahdotointa!… mutta… jos"…
Missä on nyt epäilijä? Hän on tarttunut karin huippuun samoinkuin hyönteinen neulan kärkeen.
Presidentti alkoi nyt käsittää, että jos hän kuolisi, joka ei laisinkaan olisi mahdotointa, ja jos elämää kuoleman jälkeen olisi, joka ei myöskään olisi mitään mahdotointa, ei hän tulisikaan tuossa tulevaisessa elämässä olemaan aivan niin hyvissä kirjoissa, kuin hän toivoi. Yhtä ja toista menneiltä ajoilta ilmaantui hänen muistoonsa ja kosketteli hänen sydäntänsä jääkylmällä kädellä. Näiden yhden ja toisen joukossa oli erittäinkin eräs mustaan villahameesen puettu tyttö, jolla näytti olevan enin nuhtelemisen syytä. Tosin oli hän joskus ennenkin tullut muistelleeksi tätä, mutta ylhäisellä virkamiehellä on tavallisesti niin monta tärkeätä asiaa toimitettavana, että hän ennättää unohtaa sekä villahameet että niiden pitäjät. Mutta nyt — nyt —
"Ström", sanoi hän heikolla, hätäisellä äänellä, "vie minut piirongin luokse."
Kamaripalvelija tarttui nojatuolin selkään, jonka jalat olivat varustetut kullatuilla messinkipyörillä, ja työnsi sen piirongin luokse, jonka viilu sitten aukaistiin ja jonka laatikot tutkittiin.
Paljon etsimisen jälkeen löydettiin vihdoinkin tärkeälle paperille kyhätty kirje, presidentti jonka silmiin luu-valo kaikeksi onneksi ei vielä ollut kajonnut, alkoi kärkkäästi lukea kysymyksessä olevaa kirjettä.
Joitakuita siinä esiintyviä kujeita tahi riviä lukiessansa kiinnittyi hänen silmänsä etenkin näihin, ja hänen levottomuutensa lisääutyi. Senlaisia olivat:
— — — "Kuolemaisillansa oleva ei koskaan valehtele ja sen vuoksi vakuutan minä sieluni autuuden nimessä tämän lapsen olevan teidänkin, vaikka te aina olette väittäneet sitä vastaan. — — — Minä tulen kuoltuani siunaamaan teitä, jos te pidätte huolen minun turvattomasta Amandastani — — — Älkäätte päästäkö Amandaa maailman ajelulle — — — Lausukaatte joitakuita lohdutuksen sanoja Amandalle." — — —
Paperi putosi sairaan kädestä, ja hänen silmänsä kiintyi palvelijaan, osottaen mielenliikutusta, jota ei mikään kynä voi kuvailla.