"Amanda, Amanda!" jupin hän hampaidensa välistä; "Amanda!… sehän hänenkin nimensä on!"
Hän muisti, nimittäin, joitakuita vuosta sitten olleensa tekemisissä erään toisenkin tytön kanssa, jonka nimi oli Amanda, erään nuoren, sangen kauniin tytön kanssa, joka kau'an oli seurannut hänen askeleitansa, mutta sitten eräällä ratkaisevalla hetkellä paennut hänen luotansa, antamatta sittemmin kuulua mitään itsestänsä. Miksi oli tämä tyttö ensin etsinyt häntä ja vieläpä sallinut vuokratuissa vaunuissa tuoda itsensä hänen luoksensakin, mutta sitten kadonnut? Miksi tuli hän hymyillen ja kukoistavana kuin kevätpäivä, mutka katosi kolkkona ja kylmänä kuin talviyö?
"Ström! Ström!" huudahti sairas ja hypähti, huolimatta luu-valostansa, pois nojatuolista.
"Mitä teidän armonne suvaitsee?"
"Tuo tyttö! tuo tyttö!"
"Mikä tyttö?"
"Hän, joka"…
"Hän, joka?"
"Oi, Jumalani! Jumalani!"
Haudan partaalla tullaan tarkkanäköiseksi, jospa oltaisiinkin oltu sokea koko elinaikana. Saadaanpa kummallinen kyky mitä oivallisimpien johtopäätösten tekemiseen hämärimmistäkin perusteista. Ruvetaan aavistamaan, mutta aavistukset muuttuvat lihaksi ja vereksi, saaden ruumiin ja pään, jotta niitä voi käsittää ruumiillisilla silmillä ja koskettaa käsillä. Voiko kukaan kuolevainen sanoa, miten nämät tosi-olennot saavat alkunsa? Eivätköhän ne synny siinä silmänräpäyksessä, jolloin pahan omantunnon usvat kohtaavat säkeneitä kuolon enkelin soihdusta?