Maisteri vaikeni, kuulteli korvat auki ja nousi seisovallensa. Hän luuli kuulevansa vaunujen jyrinää, jotka raskaasti vierivät kallionharjalla. Hän kurkisti ulos akkunasta ja huomasi erään herran, joka rivakkailla askelilla lähestyi Jörgen'in taloa.
"Jumalan rauha, arvoisa herra!" huusi maisteri tulijalle.
"Vai niin, te olette kotona", vastasi tämä, "noh, sepä oli hyvä!"
"Lupaisinhan minä ollakin kotona", lausui maisteri, "eikä teillä ole laisinkaan oikeutta riemuita siitä, että minä pidän lupaukseni."
"Lempo, kuinka olettekin tuittupäinen, ystäväni!"
"Minä en ole teidän ystävänne, herra… olkaa hyvä ja huomatkaa se."
"Mikä kova onni minulle!" huudahti vieras, kiinnittäen ivallisella naurulla silmäyksensä kerjäläisen nuttuun, ikäänkuin haluten lukea, kuinka monta paikkatilkkua siinä oli.
"Minun nutussani on vähintänsäkin kaksikymmentä tilkkua", lausui kerjäläinen, joka ymmärsi, mitä vieraan silmäykset merkitsi, "mutta minä annan teille kaksitoistariksisen, jos voitte löytää yhtäkään ainoata tilkkua, joka olisi teidän livrénne näköinen."
Vieras purasi huultansa, sillä hänelle, joka todellakin on puettu livrésen, ei ollut vaikeata ymmärtää noita pistosanoja.
"Minä luulen teidän isäntänne istuvan vaunuissa", jatkoi maisteri.