"Niin, siellä on presidentti."
"Hän on erinomaisen tervetullut… pyytäkää häntä olemaan hyvä ja astumaan sisään."
"Kiitän nöyrimmästi", sievisteli kamaripalvelija Ström, jonka jälkeen hän pilkallisella kumarruksella meni pois ja palasi vaunujen luokse.
Maisteri sulki akkunan ja veti esille kurjan huoneensa perältä erään pöydän, jonka hän pyyhki nuttunsa hihalla.
Ei viipynytkään kau'an, ennenkuin Ström avasi oven, ja hänen käsivarteensa nojasi presidentti Elgklo, puettuna muhkeaan soopelinnahkaiseen turkkiin.
Luuvaloa potevien laita on, kuten tiedämme, niin omituinen, että he yhtenä päivänä voivat olla kuoleman kielissä ja toisena sitä vastoin näyttäytyä perin pohjin parantuneilta, paitsi virnastelijaa ja valtiomiestä ei ole mitään niin juonikasta ja epäluotettavaa kuin luu-valo.
"Olkaa hyvä ja astukaa sisään vaan, herra presidentti!" kehoitti maisteri; "mutta pitäkää kaiken mokomin kalossia jalassanne… minun laattiamatoissani on auringon säteitä loimena ja lunta kuteena… oivallista kangasta, mutta ei näytä miltään silmiin, eikä siitä juuri ole hyötyä jaloillekaan."
Presidentti nilkutti hökkelin sisään, tähystellen sekä kerjäläistä että seiniä synkillä silmäyksillä.
"Teistä näyttää minun makuuhuoneeni kurjalta", sanoi maisteri, "ja siinä on teidän armonne aivan oikeassa… Useimmat minun tovereistani ovat kylläkin ylpeät makaamaan asuurisinisen taivaan alla, auringon kehä päänsä päällä… Mutta minä vihaan kaikkea ylellisyyttä, minä, ja sentähden olen minä jo monta herran vuotta asunut ja oleskellut täällä.
"Kuitenkin olen minä aina lohduttanut itseäni sillä, että jalopeuran luola ja kotkan pesä ovat minun asuntooni verraten kuin hökkeli palatsia vastaan… Siispä on kaksi kuningasta, jotka voivat kadehtia minulta asumustani… Onhan sekin jotakin, sanot kana, niellessään ohrien puutteessa hohtokiven… Herra presidentti katselee itsellensä tuolia, näen ma… minä olen rohjennut vetää esille tämän pöydän… olkaa armollinen ja istukaa sille, niin saatan sanoa, että minunkin pöydälläni kerran on ollut krokaani."