Presidentti oli senlaisella mieli-alalla, ett'ei hän voinut nauraa, eikä suuttua tuon kummallisen kerjäläisen rohkeudesta. Lujasti päättäneenä taipua olosuhteiden mukaan, käski hän palvelijata menemään ulos, jonka jälkeen hän paremman puutteessa nojausi pöydän reunaa vasten.
Palvelija meni ja maisteri istahtui presidentin eteen kolmijalkaiselle tuolillensa.
Presidentti ja kerjäläinen olivat hetken äänettä, jolloin he tarkasti silmäilivät toisiansa, luultavasti kumpikin odottaen ensiksi tulevansa puhutelluksi.
"Tämän viikon ajalla on minun palvelijani käynyt täällä joka päivä", alkoi vihdoin presidentti.
"Monta kertaa päivässä", lisäsi maisten; "väsymätöin miesi, sen täydyn myöntää ikäänkuin kivikauris on hän hypiskellyt näillä kallioilla… Olisipa voinut luulla hänen juoskennelleen tuon tytön jäljessä omasta puolestansa."
"Te olette siis ainoa, joka tiedätte jotakin tuosta tytöstä?"
"Niin kyllä… sehän on luonnollista, se… Nyt tulee kuluneeksi noin kymmenen vuotta, kun minä olen asunut Jörgen'in talossa… Se hyyryläinen, joka voi asua kymmenen vuotta samassa paikassa, ei olekaan mikään tavallinen ihminen, herra presidentti, ja jos hän lisäksi on kerjäläinen, saattaa häntä pitää maailman ihmeenä… niinhän se on, vai kuinka?"
"Minun palvelijallani oli käsky tuoda teidät minun luokseni."
"Tasmällensä ilmoittikin hän sen käskyn ja senlaisella tarkkuudella, kuin jos hän olisi ollut presidentti itse."
"Mutta te ette tahtonut tulta."