"Kaikkea tätä tahdotte te nyt saada minulta", jatkoi tämä; "minun, köyhän paholaisen, pitäisi antaman teille, mitä te ette edes kaikilla aarteillannekaan voi ostaa!… Ja sittenkin vaaditte te, että minun olisi pitänyt tuleman teidän luoksenne… Ei, paljon kiitoksia… Ja jos en minä olisi ollut niin laiskakaan, olisin minä kuitenkin ajatellut näin: Eipä haittaa, että se rikas ja ylhäinen miesi kerrankin saa nähdä, miten meillä on täällä Skinnarvik'issä… ei voi olla haitaksi, että hän kerta käy sillä kalliolla, jolla tuo tyttöparka vuosikausia juoksenteli avojaloin… ei voi olla haitaksi, että hän saa istua samalla pöydällä, jonka ääressä tämä istui monet illat, auttaen minua sepittämään tarinoita, joka onkin sangen vaikeata, kuin myöskin näkemään nälkää ja vilua, joka on vieläkin vaikeampaa… Kaikki tuo ei saata olla haitaksi, ajattelin minä, vaan sen pitäisi päinvastoin tuottaman saman hyödyn kuin kuppaaminen."
Presidentti tuijotti siveyden saarnaajaan ikäänkuin olisi hänen silmänsä olleet lasista, eikä hän ollut vielä ehtinyt keksiä mitään soveliasta lausetta, jonka hän olisi voinut pistää väliin.
"Te ette voi syyttää minua puuttuvasta avosydämisyydestä", jatkoi tuo repaleinen saarnaaja; "mutta minun mielestäni ei siitä ole paljon lukua… Nähdessäni teidän palvelijanne juoksentelevan edestakasin näissä lähellä olevissa hökkeleissä etsimässä erästä pientä tyttöä, joka kuusi vuotta sitten oli kahdentoista vuoden vanha ja jonka nimi oli Amanda, aavistin minä heti, että joku vanha kivikova kallio oli haljennut ja silloin päätin minä tupata halkeamaan niin paljon, kuin sinne mahtui ja vielä enemmänkin… On niin saakelin hauskaa, kun joskus saa antaa lähimäistänsä noin turkille, varsinkin jos turkki on soopelinnahkainen, kuten teidän turkkinne laita on."
"Kertokaa minulle tämän tytön kohtalosta ja sanokaa minulle, missä hän on, niin minä palkitsen rehellisesti teidän vaivanne", sanoi nyt vihdoinkin presidentti.
"Jos minä ilmoittaisin teille, herra presidentti, että tämä tyttö on kuollut kurjuudessa, mitä te siihen sanoisitte?" kysyi maisteri.
"Kuollut!… kuollut kurjuudessa!" kertoi presidentti, kallistaen päänsä rintahansa.
"Sehän olisi kauheata, eikö niin?… Mutta kuoleman kautta olisi hänen kurjuudestansa kuitenkin tullut loppu… se olisi kuitenkin lohdutus, vähäinen, minä myönnän sen, mutta kaikissa tapauksissa parempi kuin ei mitään… Eihän se olisi ollut teidän vikanne, että hän rupesi kuolemaan, ennenkuin te saitte tilaisuutta pukea hänet silkkiin ja koristaa hänet hohtokivillä; kaiken tuon voisitte sanoa itsellenne lohdutukseksi… Mutta, herra presidentti, ajatelkaas, jos hän Vielä eläisi"…
"Hän elää siis!" huudahti presidentti ja hengitti hiukan keveämmin.
"Jos hän eläisi… eläisi kurjuudessa, olisi vajonnut riettauteen… se olisi kauheampaa, se, teidän arvoitus… Te ette voisi pukea häntä silkkiin ettekä hohtokiviin, sillä se olisi milt'ei samaa kuin mätämunan tarjoaminen kultaiselta lautaselta. Eipä olisi mahdollista tarjota sitä herttuavieraalle, saati mieltyä siihen itse… Teidän täytyisi siis väistää hänen läsnäoloansa, mutta hänen kiroustansa te ette voi välttää, niin kuin lapsi kiroaa vanhempiansa, jolloin tulee pilkkuja sekä kuuhun että aurinkoon."
"Monta kertaa aijoin minä kuulustella häntä", jupisi presidentti masentuneena; "mutta… mutta"…