"Mutta, lempo vieköön, tässä minä istun ja unohdan erään valtiollistärkeän uutisen!" huudahti eräs noista kuudesta; "vaikka, kun tarkemmin mietin asiaa, se kentiesi ei olekaan mikään uutinen sinulle, veli Räyel, ehk'et ole ollutkaan tuntia kau'emmin meidän oivallisessa pääkaupungissamme."
"Ei mikään uutinen minulle, sanot sinä!" lausui Räyel, joka, kuten huomaamme oli yhtenä jäsenenä tuossa hauskassa seurassa; "minähän tulen suorastansa maalta ja kuinka voisin minä siis tietää mitään? Annapas kuullakseni tuo uutinen, että saan päättää, josko se ansaitsee valtiollistärkeän nimeä."
"Sinä olet kumminkin monta kertaa jutellut meille monista hauskoista seikkailuistasi tuon saksalaisen laulajattaren, Olivia Heuser'in kanssa", lausui uutisenkertoja.
"Kuinka sinä olet ohjannut häntä taiteen tiellä", keskeytti toinen nauraen, "ensiksi Göteporissa viime syksynä ja sitten Saksassa, ollessasi siellä koko viime talven."
"Ah, niin, tosin olen minä tuttu hänen kanssansa", vastasi Räyel ylhäisellä välinpitämättömyydellä; "enkö minä olisi tuttu ihanimman naisen kanssa, joka koskaan on astunut näyttämölle!… Niin, sinä olet oikeassa, minulla on ollut monta hauskaa seikkailua hänen kanssansa."
"Niitä teillä ei ole ollut, herra luutnantti Räyel!" kuului ääni eräältä pöydältä, joka seisoi lähinnä sitä, jonka ääressä nuot kuusi istuivat.
Nuot kuusi hämmästyivät tuosta odottamattomasta keskeyttämisestä, käänsivät silmäyksensä siihen suuntaan, josta ääni oli tullut, ja huomasivat erään keski-ikäisen miehen, kalpeilla, vakaisilla kasvoilla, istuvan punssilasin ääressä silmäilevänä sanomalehteä; mutta yksi noista kuudesta, nimittäin luutnantti Räyel, näytti samassa sangen nolostuneelta.
"Viime syksynä Göteporissa", jatkoi tuo vakava miesi, "olitte te todellakin viisi minuuttia mamselli Heuser'in etimäisessä huoneessa odottamattomana ja vastenmielisesti nähtynä, mutta teidän täytyi pötkiä tiehenne hänen omasta käskystänsä… Viimeisenä talvena kuljitte te hänen jäljessänsä kaupungista kaupunkiin Saksanmaalla ja kuinka usein te tulitte hänen etehiseensä, en minä tiedä… Mutta sen minä varmaan tiedän, että teidän jalkanne ei koskaan astunut hänen erikois-huoneensa kynnyksen yli… Nyt riippuu luonnollisesti teistä itsestänne, herra luutnantti, josko minun myöskin pitää näyttämän toteen, mitä minä olen sanonut."
Luutnantti Räyel istui ikäänkuin salaman iskemänä.
"Minua kummastuttaa, herraseni", muistutti yksi noista kuudesta, "että te, jota ei kellään meistä ole kunnia tuntea, sekoitatte itsenne meidän juttuihimme."